"Mitäs minä oikeuteen tulisin, kun en kumminkaan sen enempää tiedä", vastasi Kokka.
"Murha-asiassa on vähinkin tieto suuresta arvosta", sanoi Hovilainen.
"Eikä tämä mikään vähänen tieto ole — ei olekaan".
Hovilainen hyöriskeli näinä aikoina kylissä rauhatonna; häntä kiihotti siihen osaksi halu koota todistuksia Taavia vastaan, osaksi pelko että jotakin tämän hyväksi voisi ilmautua, mikä silloin, jos mahdollista, pitäisi poistaa. Hän ei ollut varma vakuutuksessaan Taavin syyllisyydestä, ei hän eikä Ville ollut tuntenut tuota Taavin kumppania Joosepiksi, vaikka sitä nimismiehelle niin vahvasti olivat vakuuttaneet. Mutta juuri koska hän niin pontevasti oli ryhtynyt syyttämään, olivat nyt epäilemiset kapaloihinsa tukehutettavat ja eteenpäin mentävä yhtä pontevasti, ja sentähden oli Kokan ilmoitus sangen terve-tullut tieto.
VIII.
Pari viikkoa oli kulunut. Tyyneveden seuroissa alettiin jo muustakin puhua kuin tuosta Hannulan murha-jutusta. Siihen oli myös tukehtunut tuo huhu Hovilaisen kosioimisesta; se oli menettänyt arvonsa samassa kun se rupesi leviämään, sillä Hovilaiselle ei voitu nauraa, häntä piti nyt onnitella siitä, ett'ei tullut toimeen yhdistys miehen kanssa, joka sitten joutui kiinni murhasta. Hovilainen käveli pää kekassa kuin ainakin, hieroi käsiänsä ja oli hyvillään. Hänen uhkailunsa, että häpeä oli kääntyvä Hannulaiselle itselleen oli toteutunut. Juuri kun hän mietti miten voisi välttää ihmisten naurua tuon häpeällisesti rauvenneen naittamis-tuuman johdosta, juuri parhaiksi sattui tuo tapaus, mikä korvasi hänen kunniansa ja saattoi naurajat hänen puolellensa. Nyt oli hänen vihansa laimennut, hän ei huolinut Hannulaisista paljon mitään puhua, eikä heistä paljon tiedettykään, koska isäntä oli kieltänyt talonväkensä pitämästä minkäänlaista yhteyttä heidän kanssaan.
Herra Kokka oli edelleen ahkerin vierailija Hovilassa, ja oli siellä voittanut vielä enemmän arvoa luentojensa kautta, joita hän pari oli pitänyt ja joita Miina ja Lydia ylistivät korkeimman opin tuotteina. Hän oli puhunut puuta heinää, mutta tähän asti toki julkisissa tilaisuuksissa jokseenkin pysynyt suuntaisuuden rajoissa. Hän tahtoi viihdyttää silmällä-pitäjät huolettomuuteen. Sillä yksityisissä seuroissa hän otti vahingon takaisin ja iski hillimättömästi noihin ruotsalaisiin kansan sortajiin. Rakkausseikoissaan oli hän tyyten pettynyt, kun luuli Annan luopuvan hänen puoleensa. Anna inhosi häntä päivä päivältä yhä enemmän. Ja Kokka kiroili Taavia, joka vankinakin vallitsi Annan sydämessä. Ensi aikoina oli Anna sentään suvainnut Kokkaa vähän paremmin, mutta eipä se ollutkaan muuta kuin ett'ei hän huolinut hänestä valittaa, kun hän tunsi Taavin luulevaisen luonteen ja pelkäsi pahoja seurauksia hänen kiivastumisestansa. Nyt näytti hän inhoansa aivan tahallaan. Ja sepä olikin hänelle hyödyksi, sillä Lydia kääntyi päivä päivältä ystävällisemmäksi häntä kohtaan. Niin oli Annan tila viimeihin aikoihin saakka jokseenkin auttava, kun äkkiä eräs asia nosti taas kateuden ja vihan häntä vastaan vireille. Ville oli yhtenä päivänä lähetetty asialle Sivelinin kauppapuotiin. Palattuansa sieltä ja tehtyänsä tilin toimestaan, meni hän sitten salaa Lydian kamariin, veti taskustansa paketin, antoi sen Lydialle ja sanoi kauppamiehen sen lähettäneen. Lydia avasi paketin, ja näkyviin tuli sievä laatikko, joka sisälti mitä oivallisimpia sokerileivoksia. Lydiaa kummastutti tämä lahja, sillä eihän Sivelin ennen näyttänyt olevan niin ihastunut Lydiaan; mutta vielä enemmän hän kummasteli löydettyänsä kannesta kirjeen näin kuuluvan:
"Rakastettava ja kunnioitettava neiti!
Näillä rivillä nyt lähestyn teitä ja luulen saattavani ne teidän käteenne vähimmin huomattavalla tavalla, kun suljen ne tähän laatikkoon. Samalla pyydän teidän vastaanottamaan vähäsen tuomisia pääkaupungista. Jo kauvan olen ajatellut lähestyä Teitä seuraavalla tunnustuksella ja pyynnöllä, vaan en ole tähän asti rohjennut sitä ilmaista. Mutta nykyisin olen minä asianhaarain johdosta tullut siihen mieleen, että ehkä minun ei pitäisi pitemmältä viivytellä. Minä toivon että ymmärrätte minun tarkoitukseni ja ett'ette sitä väärin selitä. Minä olen monta monituista kertaa huomannut Teidän hyvät avunne ja jalon sydämenne ja olen jo kauvan rakastanut Teitä, vaikka en sitä ole ilmaissut. Mutta nyt kun tämän olen tunnustanut, kysyn teiltä: myönnyttekö tulla vaimokseni? Minä olen tottumaton mielistelemään koreilla puheilla ja iloisalla käytöksellä niinkuin monet muut, mutta vaikka en siten ole pyytänyt teidän suosiotanne, niin olkaa sentään vakuutettu siitä, että sydämessäni rakastan teitä enemmän kuin mitä kauniimmilla sanoilla voisi lausua.
Tähän odotan ja pyydän vastausta, toivoen siihen kohtakin tulevan
tilaisuutta. Pysyn alati
Teidän nöyrimpänä palvelijananne
Johannes Sivelin".