"En sitä vielä voi teille sanoa", vastasi Sivelin.
"Nyt ovat ihmiset hulluiksi tulleet", murisi Hovilainen, nousten ylös ja ottaen lakkinsa. "Hahah", naurahti hän sitten ja jatkoi pilkallisesti:
"Annalle siis oli kirje! Mutta mitä tekin, vanha mies, viitsitte joutavissa kujeilla. Ei Anna ole mikään neiti, ettekö sitä ole tiennyt — pikemmin palvelija meillä, kyllä hänet vähemmälläkin olisitte saaneet".
"Se on minun oma asiani miten kirjoitan ja käytän itseäni naisia kohtaan", vastasi Sivelin työlästyen. "Neiti Anna muutoin ei ole teidän palvelijanne, vaan teidän ottotyttärenne ja ansaitsee paremman kohtelun kuin mikä hänelle Hovilassa kuuluu osaksi tulevan".
"Ja se on minun oma asiani, miten minä kohtelen talonväkeäni" vastasi
Hovilainen vihaisesti. "Hyvästi!"
"No eihän tästä tarvitse ruveta vihaa pitämään," lepytteli nyt Sivelin.
"Ei ensinkään, ei ensinkään", vastasi Hovilainen; "hyvä ystävä, joka tahdotte pelastaa palvelijani hänen orjuudestansa. Hahaha!"
Ukko nousi kärryihinsä ja ajoi pois, Siveliniin enää kääntymättä.
Tämä taas meni välinpitämättömän näköisenä huoneesensa.
Hovilainen kääntyi kotiin päin; hän ei ollut sillä tuulella, että olisi huolinut vielä lähteä kirkonkylään. Juuri kun hän ajoi pihaansa, tuli Anna kotiin toista tietä, mikä vei Hannulaan. Hovilainen oli tupaan astuessaan synkän näköinen kuin ukkosen pilvi.