"Siellähän sinä kävit?" kysyi taas Miina.
"Etkö vastaa, tollukka!" karjasi Hovilainen. "Kävitkö vai etkö?"
"Kävin", vastasi Anna, joka oli mennyt vielä tavallista vaaleammaksi.
"Lotta on sairas ja suruissaan, sentähden minun täytyi käydä —"
"Täytyi", toisti Hovilainen, seisattuen Annan eteen. "Et taida enään muistaa, että minä kielsin sinua siellä käymästä".
"Tiesinhän minä", vastasi Anna hiljaisesti, "että se teitä suututtaisi, mutta —"
"Mutta mitäs siitä väliä pidit, eikö niin?" täytti Hovilainen. "Mutta minä tiedän", jatkoi hän kouristaen Annan käsivartta niin että tyttöparka kirkasi, "että jos sinä toisen kerran, minun kiusallani ja uhallani menet sinne, niin väännän nenäsi nurin. Virnaile sitten sorealla naamallasi."
Anna kävi yhtä punaseksi kuin hän äsken oli vaalea, kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä, ja hän kiiruhti ulos.
"Aina te olette niin häijyjä Anna raukalle, että oikein säälittää sitä kuulla ja nähdä", sanoi Lydia. "Sitä on Anttikin monesti sanonut".
"Pidä sinä leukasi!" huusi Hovilainen. "Se vielä puuttuu että tuon tollukan kanssa teette liiton vanhempianne vastaan. Olkaa te vaan varoillanne, sinä ja Antti, kyllä minä opetan teidät tietämään huutia. Nähdäänhän!"
"Tokkohan niin hellinet Annaa, kun saat kuulla mitä isä äsken puhui minulle", sanoi Miina.