"No mitä hän puhui?" kysyi Lydia.
"Täytyyhän se sinulle sanoa", vastasi äiti, "ett'ei enempiä selkkauksia vielä syntyisi. Mutta ensiksi, tietääkö Anna tuosta Sivelinin kirjeestä?"
"En minä ole siitä kenellekään vielä sanonut, kun en tiedä itsekään mitä teen", oli Lydian vastaus.
"Nyt saat sen tietää", sanoi isä, "tuo tänne kaikkityyni, sekä kirje että laatikko, ei ne sinun talletettavanasi saa olla pitemmältä".
"Ne olivat, näet, Annalle eikä sinulle ajotut," selitti äiti.
"Annalle aiotut", toisti Lydia ja katseli vanhempiinsa, suu auki hämmästyksestä. "Herra Jumala! Ja minä otin ne itselleni; nyt minä häpeän silmät päästäni".
Hän nauraa kikatti ja peitti käsillänsä punastuneita kasvojansa.
"No ehk'ei siitä saa kukaan kuulla", arveli Miina.
"No ei vaan", sanoi isäntä; "kyllä me taas toisen kerran joudumme ihmisten suuhun, ja kaikki tuon vieraan tyttöluntun tähden".
"Mistä isä sen sai kuulla?" kysyi Lydia. "Johan siis siitä ihmiset tietävät."