Maisteriksi kunnioitettu Föhrberg oli pienenläntä, herrantapainen mies, silmälasit nenällä ja hänen muotonsa oli mielinkielinen. Antti taas oli isänsä näköinen, vaan kumminkin nuoruuden ja paremman sivistyksen kaunistama.
Antti oli vaihettanut aatran kynään s.o. sillä ijällä kuin hänen olisi pitänyt harjautuman kelpo maanviljelijäksi, meni hän tuomarille puhtaaksikirjoittajaksi. Kas se oli herrain työtä. Eihän koulunkäyneen soveltunut puuttua tuohon likaiseen peltotyöhön, parempi oli muka läkin-tahruu ja seurusteleminen renttumaisten käräjäkirjurien kanssa. Viime talvena oli Antti kuitenkin koetellut onneansa myös hevosmiehenä ja ajellut kilpa-ajoissa.
Semmoisella matkalla hän oli tullut tutuksi Föhrbergin kanssa, ja tämän tuttavuuden johdosta tuli Föhrberg viettämään jonkun ajan kesää Tyynevedellä.
"Saamme kunnian toivottaa teille, hyvä ystävä, onnea, terveyttä ja pitkää ikää", sanoi Föhrberg, puristaen isännän kättä.
Antti lausui samankaltaisen toivotuksen.
"Kiitos, kiitos!" vastasi ukko vähän hämillänsä.
"Me puhuimme täällä niin suurella äänellä, että taisi kuulua porstuaan asti", sanoi emäntä. "Minä tässä valitin sitä, kun karja-Eva teki sen vahingon että kaatoi aamumaidon maahan juuri kun se olisi tarvittu taikinaan".
"Ikävä kyllä, ikävä kyllä", sanoi Föhrberg; "mutta kyllä tämä talo semmoisia vahinkoja kestää".
"Te kävitte Hannulassa illalla?" kysyi isäntä.
"Kävin", vastasi Föhrberg. "He käskivät kiittää kutsumisesta. Isäntä ei taida tulla; hän veti esteksi, että hän muka on liika yksinkertainen ja typerä sellaisiin seuroihin. Taavi on kaupunkireisulla ja tulee vasta yöllä taikka aamupuoleen kotiin, Emäntä ehkä tulee".