"Enhän minä siinä tiennyt sylittäin arvata — olisiko ollut parikymmentä —"
"Taikka paljon enemmän", virkahti Hovilainen riemulla, "vähät siitä, olihan siinä Kolusaari meidän välillämme, joka esti näkemästä".
"Kuinka leveä on salmi mantereen ja Kolun välillä?" kysyi tuomari lautamiehiltä.
"Runsas kivenheitto".
"Niin, aina vaan epämääräisiä tietoja" sanoi tuomari kohauttaen olkapäitänsä.
"Salmi onkin eri aikoina leveämpi ja taas kapeampi", selitti eräs lautamiehistä, "juuri tuon luodon tähden; lopulla kesää kun vesi on alhaalla ja luoto näkyvissä, ei ole salmi kuin korkeintaan viisi syltä leveä".
"Näittekö toista venettä järvellä taikka ihmisiä rannalla?" kysyi tuomari todistajalta.
"Ei näkynyt yhtäkään sielua", vastasi tämä.
"Niin, selinhän te olitte Hannulan rantaan ja meidän venheesen päin", sanoi Hovilainen, jonka kasvot taas olivat selkeinä. "Korkea oikeus, minä katselin kaiken aikaa ylös kallioihin päin, me pysähdyimme toisinaan kuuntelemaan noita ääniä, silloin kai tuo vaimo oli likellä rantaa, ja kun käännyin taas järveen päin, oli hän jo päässyt Kolusaaren taakse. Aivanhan se on luonnollista".
"Ja juuri silloin oli hätähuuto kajahtanut", sanoi tuomari. "Te Hovilainen olitte aina vähän päästä pysähtynyt kuuntelemaan, te kuulitte puhetta rannalta, mutta tuota huutoa ette kuulleet. Aivanko sekin on luonnollista?"