"Vaiti!" tiuskasi Tybom.
Ville Savolainen kutsuttiin uudestaan esiin.
Ville Savolainen ei ollut niin tyhmä kuin hän toisinaan näytti olevan. Hän oli ulkona saanut vihiä Horottaren tiedoista; hän oli kuullut sanottavan: "eihän se mitään ole nähnyt, päättää vaan myllyltä tullessaan kuulleensa kummallisen huudon, minkä luulee paholaisen päästäneen", johon joku oli vastannut: "mutta jos se huuto soveltuu yhteen Hovilaisen todistuksen kanssa, niin ei se ole Taaville kovin terveellistä". Ja tästä hän oli tullut siihen päätökseen, että enemmän olisi hänen pitänyt puhua oikeuden edessä. Eihän valaa nyt vaadittu, ja onnellinen käänne isäntänsä eduksi olisi ehkä tuottanut hänelle hyvätkin juomarahat. Reippaasti astui hän siis sisälle taas.
"Näitkö järvellä venettä, kun lähestyitte kallioita?" kysyi tuomari.
"Kyllä minä näin ihan niinkuin veneen keulan, mikä katosi salmesta saaren taakse, mutta kun en ollut ihan varma siinä kohdassa, niin en ole huolinut siitä ennen mainita", vastasi poika selvästi ja suorasti.
"Milloinka sen näit, olivatko kulkijat kalliolla silloin näkyvissä?" kysyi tuomari.
"Ei; vaan kun toisen kerran seisatuimme, luuli isäntä kuulleensa ääniä syrjästä päin, mutta minusta tuntui ääni kuuluvan edestäpäin, minä käännyin katsomaan ja silloin näin tuon veneen".
Tämä Villen todistus hämmästytti läsnä-olevia. Oli varottu häntä isäntänsä opettamaksi, mutta tämä todistus ei näyttänyt olevan opetusta; isäntä oli toisin puhunut, ja hänen kasvonsa kuvastivat liian luonnollista hämmästystä. Olisiko tyhmä poika, jonka todistus on havaittu hänen isäntänsä edellä sanomaksi, uskaltanut onnen ohjaan valhetella, tietämättä miten sisällä oli kääntynyt tämä kohta? Ei se ollut luultava. Vai eikö hän ollutkaan tyhmä poika? Mutta ei tuommoinen uskaltaminen ollut viisaankaan, ajattelevaisen tekoa. Oliko se siis totta? Sittenpä Villen todistukset taisivatkin olla luotettavammat kuin luultiin.
Niin useinkin pikainen päätös paremmin onnistuu kuin kauvan arveltu.
"Kuulitko huutoa kun lähestyitte?" kysyi tuomari taas.