"Te kuulette, syytetty", lausui tuomari, "ja uskallatte kuitenkin varoa valheeksi tätä todistusta — ja panna siihen vielä niin huonon syyn kuin joutavan rakkaus-asian ja kateuden".
"Hm!" naurahti Kokka. "Valhetelkoon hän vaan itse. Hän vihaa minua ja kadehtii tuon tytön tähden, sentähden hän keksi tuon hyökkäyksen minua vastaan".
"Tämä keksintö muuten ei ole kovin onnistunut", sanoi tuomari. "Koska hän herran näki kylän tienoissa, mitä hänen tarvitsi sitten kysyä oliko herroja siellä. Luultavampihan se olisi, ett'ei hän ketään ollut nähnyt ja sentähden halusi tietoa siinä suhteessa".
"Hänen kysymykseensä oli satunnainen syy", sanoi Taavi pysytellen kiinni viimeisessä puolustuksessaan, kuten uppoava olkikorressa, "ei se mikään halu ollut tiedustella muita ylioppilaita näillä tienoin".
"Muita ylioppilaita", keskeytti tuomari kohta, "muita ylioppilaita kuin hän itse tietysti, sillä eihän Kokka tähän tiedustelemiseen kuulu. Hän on siis nyt muuttunut ylioppilaaksi, teidän herranne. Ja juuri sanoitte, ett'ei hän ilmoittanut mikä mies hän oli".
Taavi oli punastunut, hänen kasvonsa värähtelivät ja hän katsoi lattiaan. Mutta kohta hän kohotti silmänsä taas ja lausui:
"No kuulkaa sitten viimeisetkin sanottavani".
"No niin, tunnustakaa pois, ei tässä kuitenkaan kiertelemiset teitä auta".
Kaikki odottivat äänettöminä.
"Ei minulla muuta tunnustamista ole", lausui Taavi, "kuin että tuo vieras herra, joka oli ylioppilas, sanoi minusta erotessaan: 'parasta on ett'ette puhu minusta kellekään mitään. Tämä näyttää vähän kummalliselta, mutta minulla on eräitä syitä siihen, jotka ehkä vastedes saan teille selittää'. Niin hän sanoi, ja sentähden en ensiksi maininnut hänestä mitään, mutta kun vankeus uhkasi, täytyi minun sitten puhua, vaikka minun puhettani kuitenkaan ei uskottu, ja nyt olen sanonut kaikki mitä tiedän —"