"Nuoret ja vanhat, terveet ja sairaat täydentävät toinen toistansa. Sekä nuoren intoa että vanhan hiljaisuutta tulee pitää kunniassa; molemmat ovat ikänsä kaunistus, ja seurakunta, joka käyttää hyväkseen molemmat, tuomitsematta ja jumaloimatta kumpaistakaan, ansaitsee myöskin kaikkea kunnioitusta."
Oli sitä paitsi toinenkin syy, jonka tähden moni luopui vanhasta kirkosta, mutta sitä ei tiennyt Omeyer: hän oli kerran viheltänyt kirkossa.
Hän oli eräänä sunnuntaina joulun pyhinä ihan väsyksissä astunut saarnastuolista alas sakastiin. Iloissaan, että oli päässyt rasittavimmasta osasta päivän työtä, pisti hän kätensä kauhtanan alle housuntaskuihin, astuskeli edes takaisin ja vihelteli kuin visertelevä kiitollinen lintu. Ajatukset eksyivät juoksemaan omia teitänsä ja yht'äkkiä alkoi helistä vihellyksen seasta erään preciosa-laulun sävel tuollaisena ylioppilasajan muistona.
Mutta sakastin ovi oli raollaan ja sen toisella puolen hörkistyi moni korva ja ehti kuulla yllin kyllä ennen, kuin urkujen vieno alkusoitto muuttui kohisevaksi virreksi.
Mustanaan valui nyt ihmisvirta Omeyerin kirkon ohitse. Kaikki näyttivät olevat menossa uuteen.
Omeyer nyökkäsi tuon tuostakin, milloin kellokin mutta he kaikki arasti välttivät hänen katsettaan. Jotkut salaa katsoivat rouva Omeyeriin, mutta hän silloin aina katsoi toisaalle.
Kirkon ovella sanoi Omeyer vähän väkinäisesti:
"Etkö sinä, Tiina, mene uuteen kirkkoon?"
"E-en", vastasi hän hitaasti, oikeastaan vain sen tähden, ett'ei loukkaisi kunnon vanhusta.
Omeyer huomasi sen ja sanoi rohkasevasti: