"Mene sinä vain, vaimoseni. Vähä uutta ja tuoretta tekee ehkä sinullekin hyvää, kun et vuosikausiin ole kuullutkaan ketään muuta, et kirkossa etkä kotona. Mene sinä vain!"
"No ehkä…" vastasi rouva vitkastellen.
"Hyvästi sitte, ystäväni!"
"Niin, ehkä minun pitää mennä sinne muiden tähden, että saavat nähdä, että sinä et ole kateellinen", sanoi rouva ihan hiljaa.
"Ei", vastusti Omeyer, napsauttaen sormiaan oikein kaikuvasti, "ei muiden, vaan itsesi tähden, Tiina. Mene sinä vain!"
"Kas miten tyytymätön vanha pastori on!" sanoivat muutamat ohi menijät keskenään ja nauraa hihittivät nenäliinaansa tai käsiinsä.
"Eipä totisesti olisi ihmekään, jos hän pahastuisi", puhelivat keskenään pari vanhaa mummoa niiattuaan ensin pastorille kirkon ovella, niin kovaa kuitenkin, että pastori sen kuuli.
Ovella hän katsahti taaksensa ja näki paraiksi, mitenkä Tiina juuri kääntyi nurkasta toiselle kadulle.
Tuntui ihan siltä, kuin aurinko olisi mennyt piiloon pilven taa, tuntui niin ihmeen tyhjältä Tiinan mentyä astua nyt yksin läpi kirkon. Yksin sakastissakin, jonne Tiina ei kuitenkaan koskaan astunut jalkaansa, sielläkin tunsi pastori, että vaimonsa oli poissa, hän, joka aina oli seurannut häntä sekä raskaina että iloisina päivinä.
Niin, vielä sittenkin, kuin hän jo oli kirkossa tavallisessa työssänsä, teki kaipaus hänet omituisen surumieliseksi ja se kaikui hänen saarnastaankin.