Vallitsi omituinen rauha ja omituinen turvallisuus puolihämärässä, kunnioitusta herättäväin, siniharmaiden kivipylvästen välillä ja korkean kuoriholvin alla.
Tuolla istui kaksi yksinäistä naista hämärässä ihan urkulehterin alla, ja he käyttivät nenäliinojaan uutterammin kuin kukaan muu.
Ne olivat pastorin rouva ja Ane Ribe, jotka olivat osuneet vastakkain kadun nurkassa. Ane aikoi Omeyeriä kuulemaan, häntä, ei ketään muuta, vaikka olisi tullut kymmenen uutta pappia. Ja hän katsoi niin kauhistuneesti pastorin rouvaan, että tämä heti paikalla kääntyi, hän kun tosiaan olikin aikonut mennä toiseen kirkkoon ainoastaan muiden tähden ja omasta puolestaan tunsi vetoa Omeyerin kirkkoon enemmän, kuin kukaan edes aavistikaan.
Mutta pikku kierros oli ehkä tehnyt hänet paljon virkeämmäksi ja hartaammaksi kuulijaksi kuin ennen, vai lieneekö sen vaikuttanut paljon kokeneen äidin ja lesken läheisyys. Se vain on varma, että kuin Ane itki, itki hänkin.
Ja sitte alkoivat urut soida.
Kukapa ei ole tuntenut, että urut samoin kuin Davidin psalmit voivat tuoda ilmi ihmissydämmen kaikki värähdykset? Välistä se on sydämmeen sattuva herätyshuuto ikään kuin nouseva raju-ilma, kuohuva meri ja jyrisevä ukkonen, jonka pauhu panee sielun ikkunat tärisemään ja herättää omantunnon syvimmästä unesta.
Välistä se taas on vieno, lempeä ääni, joka antaa rauhaa ja toivoa levottomimmallekin sydämmelle.
Eivät urkujen sävelet olleet koskaan vaikuttaneet niin rauhoittavasti kuin nyt, ajatteli pastorin rouva. Ne ihan kuin kantoivat sekä hänet että hänen vieressään istuvan lesken aina alttarin luo, jossa Kristuksen kuva, iso ja valkoinen, ojensi käsiään heille.
"Sanokaa terveisiä pastorille ja kertokaa, että minusta tuntuu ihan kuin enkelin siivet olisivat levitettyinä päälleni, niin rauhallinen ja turvallinen olen minä nyt", sanoi Ane jäähyväsiksi.
Heti, kuin pastori päätti loppurukouksen, astui rouva hänen jäljestään sakastiin.