"Sinäkö täällä!"
Rouva ei vastannut, vaan kiersi pehmoiset käsivartensa pastorille kaulaan, muistamatta pitää lukua papin kauhtanasta, kauluksesta tai lukkarista.
"Minä olen niin iloissani, että käännyin takaisin", sanoi hän, "sillä eipä kuitenkaan ole ketään muuta sellaista kuin sinä."
"Sinulle, niin sinulle, pitää sinun lisätä", vastasi Omeyer iloissaan ja hämillään ja katsoi lukkariin.
"Ei suinkaan, on ainakin yksi toinenkin, ja hän käski minua kiittämään sinua, että olet auttanut hänet enkelin siipien turviin."
"Jumala se on auttanut, enkä minä, Tiina, en minä. Pitäähän minun kerrankin oppia tulemaan nöyräksi."
Ja Omeyer ajatteli taas kuten niin usein ennenkin, kuinka vähän hyvää ensimmäisinä pappisvuosina saatu imartelu ja kiitos olivat tehneet hänelle ja miten vähän ne olivat herättäneet hänessä kiitollisuutta siitä, että hän sai vaikuttaa murheellisten ihmisten jaloa lohduttamistointa.
"Mutta vähän kehoitusta tarvitsee pappikin virassaan, voidakseen jatkaa ja olla menettämättä kaikkea itseluottamusta", sanoi hän, katsoen lukkariin, joka seisoi kädet ristissä ja ainoastaan nyykäytti päätään hyväksyvästi.
Ja kiitollisuus, että tyhjänlaisessa kirkossa edes yksi olento oli saarnasta kiitollinen, levisi lämpöisenä virtana pastorin olemukseen ja sai hänen silmänsä loistamaan ja suunsa hymyilemään, vaikka hän moneen kertaan sivelikin partaansa, hymyä salatakseen.
"Niin, niin; niin, niin! Jumalalle olkoon kiitos kaikesta!"