Lontoosta toisena joulupäivänä 188-.
Hyvä rouva Omeyer!
Kuin nyt lähetän teille kirjeen Lontoosta, pitäisi minun kai ensin kertoa, miten minä olen joutunut tänne; mutta isä kaiketi on siitä jo teille puhunut.
Sitte pitää minun vähä kertoa tästä maailmankaupungista, vaikka siitä tällä kertaa ei tulekaan paljoa puhutuksi, ja syyn kyllä kohta käsitätte.
Lontoon omituisuutena on suuruus, pauhina ja äärettömyys.
Neapolilla ja Genualla on pomeranssi- ja öljypuistonsa, Roomalla raunionsa ja muut muistonsa, Venetsialla uivat palatsinsa, Parisilla bulevardinsa, Moskovalla säkenöivät kirkonkattonsa, Amsterdamilla kellosoittonsa ja viehättävät kanavansa. Mutta purjehtikaa ylös Thems-jokea Lontoosen ja nouskaa johonkin Sant Paulin saliin ja katsokaa ulos, niin heti jää mieleenne haihtumattomaksi havainnoksi matkojen ja työn äärettömyys.
Ja minä olen jo huomannut, että suuruus ja pauhina saavat ikävöimään vastakohtia: keveyttä ja hiljaisuutta.
Mutta on Lontoossakin hiljaiset, pyhät paikkansa.
Tahdotteko seurata minua nyt yhteen niistä? Ei Westminster-Abbeyhin eikä Livingstonen haudalle, vaan kaikkein yksinkertaisimpaan paikkaan, meidän pieneen norjalaiseen merimieskirkkoomme. Minulla on omat syyni valita juuri se.
Siellä oli eilen joulujuhla. Äsken saapuneena tänne olin minä pastorin vieraana koko päivän. Ja kaikki, mitä näin ja kuulin, herätti minussa samaa kiitollista hyväksi tulemisen halua kuin lapsellisimmassa, taitamattomimmassakin merimiehessä.