Monesti olen tuntenut, että joulu on rakkauden juhla, mutta en koskaan niin kuin eilen.
Ajatelkaahan: tulla vierasten, välinpitämättömäin ihmisten hälinästä pieneen norjalaiseen kirkkoon, joka on koristettuna joulujuhlaksi niin kuin siellä kotonakin ja täynnä iloisia lapsia, sillä merimiehet ovat lapsia kaikki tyyni.
Ajatelkaahan: veisata täällä kaukana kodista vanhoja jouluvirsiä, jotka herättävät eloon lapsuuden valoisimmat muistot.
Ja sitte kuulla rakkauden evankeliumia kotimaan kielellä! Eikä ainoastaan kuulla sitä, vaan myöskin kokea rakkautta, saada ystävällistä kättelyä ja hymyilyä ja lahjoja ihan kuin kotona joulun aattona.
Ihmisrakkaus harvoin pyrkii korkealle. Se tavallisimmin pysyy alhaalla ja kalpeana ja heikkona, kuin talvinen aurinko; mutta jos se hetkisenkään näyttäytyy, voipi se loitsia esiin ruusuja yksin lumen altakin.
Jos se pilkistää sisään oven raosta tai pienestä ikkunan reiästä niin heti se maalaa kullan ja purpuran värisen paratiisin sekä köyhän miehen paljaalle seinälle että merimiehen mustaan komeroon.
Ei yksikään säde lähde turhaan auringosta, samoin ei myöskään rakkauden auringosta.
Miksikä kirjoitan tätä tänään? Miksi en ole vaiti? Ja minkä tähden kirjoitan juuri teille?
Sen tähden, että eilen näin yhden tällaisista rakkauden voitoista, pienistä äkillisistä auringon välähdyksistä synkimpään pimeyteen, niin liikuttavan tapauksen, että minun täytyi kääntyä pois pyyhkimään kyyneliäni.
Joulukuusi oli sytytettynä, teetä ja muuta hyvää jo nautittu. Puheita oli pidetty ja virsiä veisattu. Joululahjojen jakeleminen alkoi, merimiehet saivat pehmeitä virkattuja ja neulottuja vaatekappaleita: lakkeja, mekkoja, sukkia ja kaulaliinoja, ynnä niiden muassa kotona olevain vaimojen, äitien ja tyttärien rukoukset merimiesten puolesta.