Siinä sanalla sanoen aurinko taisteli myrskyn kanssa näistä meren kiertolaisista, rakkauden aurinko, lähetellen säteitänsä ja lämmittäen, missä myrsky oli raivonnut ja pauhannut.
Niiden joukossa, jotka tunkeutuivat esiin numerolippuineen, oli myöskin eräs merimies, kolmenkymmenen ikäinen, muoto tavallistakin kovempi ja hurjempi. Hän oli purjehdellut vieraissa laivoissa viisitoista vuotta pitkillä matkoilla ja joka kerran maalle päästyään elänyt oikein hurjasti.
Nyt oli hän juuri saapunut Singaporen matkalta ja paraiksi ehtinyt laivasta maalle. Hänellä oli taskussaan 50 punnan eli 1,250 markan nostolippu, mutta kun oli juhlapäivä, ei hän saanut penniäkään.
Astuessaan kirkon ohitse kuuli hän joulujuhlan ja arveli, että saattoihan hän paremman puutteessa poiketa sinne.
Hän oli niin kovettunut ja paatunut, että ei tavallinen ystävyys, ravinto eikä Jumalan sana olisi tehnyt häneen mitään syvempää vaikutusta; vaikka kukapa tietää, kuinka paljo hänen kovuudestaan jo oli sulanut.
Mutta saatuaan numerollansa kauniin, virkatun mekon, sanoi hän raa'asti ja välinpitämättömästi toisille merimiehille:
"Olisi tämä ollut hyvä kolme päivää sitte kanavan tuulissa, mutta nyt tästä ei juuri paljoakaan saa panttilainakonttorista."
Mekkoon oli kuitenkin kirje kiinnitettynä ja lukuhuoneen pöydällä vetelehtien ja jalkojaan riiputtaen avasi hän sen ja luki.
Minä en ollut huomannut häntä ennen, kuin hurja huudahdus veti sinne päin sekä minun että kaikkein muidenkin huomion. Silloin hän nojasi kuin sairas seinää vasten ja voihki kauan tuskissaan. Viimein hän sanoi toivottomimman itsesyytöksen äänellä: "Äiti, äiti, äiti!"
Apulainen vei hänet yksityishuoneihin. Pastori otti kirjeen ja luki sen ensin hiljaa itsekseen ja sitte kaikkein meidän kuullen: