Se oli tällainen:
"Rakas merimies, jonka käsiin minun pikku lahjani joutuu, Jumala siunatkoon ja suojelkoon sinua aavalla merellä ja vielä enemmin vaarallisella rannalla, jossa niin moni sielu hukkuu kevytmielisyyden syvään kaivoon.
Minä puhun surullisesta kokemuksesta. Olen vanha leski, vanha ennen aikaani. Yksi ainoa poika on minulla ollut ja hän oli minun ylpeyteni ja iloni, mutta minulla ei ole häntä enää.
Raskas suru se olisi ollut minulle, jos hän olisi saanut hautansa meriruohokkoon, mutta vielä paljon raskaampaa on minulle ollut se, että hän on ollut ikään kuin kuollut minulta viisitoista pitkää vuotta.
Hän on musertanut äitinsä voimat, himmentänyt hänen näkönsä
ja särkenyt hänen sydämmensä.
Minä pyydän sinua, jos sinulla on äiti: älä tuota hänelle
sellaista surua!
Paras iloni on ollut lähettää joka joulu pieni tervehdys ja lahja muille kaukana oleville merimiehille, toivoen, että siten edes jokukaan äiti pääsisi tyhjentämästä samaa katkeraa kalkkia kuin minä.
Ane Ribe."
Äiti paran lahjan ja kirjeen oli Jumala saattanut hänen oman kadonneen poikansa käsiin. Mahdoton oli sitä ajatellessa pidättää kyyneliänsä.
Tämä merimies oli yötä pastorin luona kuten minäkin. Ja me kuulimme hänen enimmän osan yöstä itkeä nyyhkivän viereisessä huoneessa ja huutavan: "äiti, äiti!" Yksin unissaankin teki hän sitä, kuin viimeinkin aamun tullen nukahti.