Riistää Ane häneltä? Oliko se soveliasta? Ei ikinä! Kuinka voitiin keksiäkään sellaista mielettömyyttä?
Mutta Anton, päästyään viimein pois sedän huoneesta, sai uutta surua.
Ane! Mitä hän oli sanova? Antonin sydän oli kyllä taipunut olemaan tunnustamatta häntä sedän edessä, mutta eipä ollut läheskään yhtä helppo unhottaa häntä, kuin joutui hänen luoksensa.
Sillä Ane se aina alkoi. Kuin hän laski pyöreän käsivartensa Antonin kaulaan ja katsoi suloisesti häneen, silloin Anton tunsi itsensä heikoksi.
Ja vaikkapa Anton olisi häntä näkemättä voinutkin jättää hänet, niin Ane sitä vastoin ei voinut eikä tahtonut jättää Antonia. Hän ei ollut ainoastaan "hänen" Antoninsa, vaan sitä paitsi Riben ainoa sukulainen ja perillinen.
Lähteä Amerikkaan! Hänkö? Ei mistään hinnasta! Kukapa voi tietää, ken siellä omistaisi niin kauniin pojan häneltä?… Ei siitä mitään tullut! Kyllä Ane oli selvittelevä kaikki Riben kanssa.
Mutta Antonilla oli omatunto, jonka voimaa lastenkodin Ane ei ollut koskaan osannut edes aavistaakaan. Se oli kuin toraava hevonen, sitä ei voinut saada liikahtamaan paikasta ei hyvällä eikä pahalla.
Anen täytyi käyttää kaikki viisautensa ja kekseliäisyytensä, saadakseen tahtonsa toteutumaan. Hän sai Antonin vakuutetuksi, että sedän tahtohan oikeastaan olikin, että Anen ei pitänyt jättää häntä ennen hänen kuolemaansa. Ja jos sitä ei tapahtunut, niin samahan sedästä oli, missä Anton oleksi. Eihän se setä ollut keksinyt tuota Amerikan matkaa.
Ei Ane olisi saanut Antonia tunnustamaan tätäkään muulla keinoin kuin että samalla saattoi hänen pehmeän mielensä pelkäämään tuota omin neuvoin lähtemistä ulos avaraan maailmaan.
Viimein Ane voitti. Antonin tuli lähteä takaisin maatilallensa, käyttää ne viisisataa taaleria siihen ja olla kärsivällinen vuoden tai kaksi, kunnes vanhus ehti kuolla, ja mitä he sitte saavat periä, sen kyllä Ane tiesi, se ei ollut mitään vähäpätöisiä ropoja.