Antonin piti vain tehdä niin, kuin Ane neuvoi.
Ja Anton parka sanoi, omantunnon soimauksia kärsien, jäähyväset sedälleen ja läksi ääneti ja suruisena takaisin maatilalle.
Taskussa hänellä oli ne viisisataa taaleria ja sormessa kultasormus.
Muuten hän ei ollut yhtään onnellisempi kuin sieltä lähtiessään.
Nyt hän kuitenkin oli kahlittu ja kulki aisoissa niin tyynesti kuin vanha hepo maitokärrien edessä. Mutta monesti hänen hiiviskellessään pitkin tietä mutisivat hänen vapisevat huulensa, mitä omatunto hänelle lakkaamatta muistutteli: Pahuus tulee kostetuksi.
Ane muuten ei myöskään ollut tänä aikana ruusuilla tanssimassa.
Hän käsitti tuota pikaa, että hänen oli mahdoton pitää salassa Antonin olopaikkaa. Tohtori näet odotteli häneltä kirjettä Amerikasta.
Mutta mikä oikeastaan saattoi häntä neuvottomaksi, oli se, pitikö hänen syyttää kaikesta Antonia vaiko ottaa syy omakseen. Kumpi oli parempi tehdä, että perintö ei menisi hukkaan?
Jos hän syytti Antonia, niin veljenpoika jäisi perinnöttömäksi, luuli
Ane. Ainakaan hän ei saisi paljoa. Mutta jos Ane otti syyn omakseen,
niin Anton ehkä … taikka jos Anton olisi syyllisenä, saisikohan
Ane…
Hän ei mitenkään päässyt selville näistä päätelmistänsä. Mutta eivät ne olleet mitään jaloja, kauneita aikeita, kuin hänen aivoissansa kehittyi. Ne olivat välistä niinkin kammottavia, että lastenkodin Anen täytyi peljätä omaa itseänsä. Eräänä yönä piti hänen oikein nousta sängyssään istumaan ja rukoilla ensi kerran moneen vuoteen: "Hyvä Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"
Mutta perkeleen takaa nousi hänen ajatuksissaan toinen olento, Jeesus valkoisena ja suurena, kuin kirkossa. Tämä olento katsoi häneen surumielisesti ja ojensi käsiään hänelle. Silloin Ane hyrskähti itkemään.