Kuin hänellä sitte kerran oli asiaa nurkkakammariin, pysäytti hänet keskelle mattotietä tohtorin kysymys kirjettä Amerikasta. Olihan siitä nyt jo kulunut yhdeksän kuukautta, kuin Anton läksi, ja olisi toki silloisellakin postinkuljetustavalla kirjeen jo pitänyt ehtiä tulla.
Tämä kysymys tuli niin äkkiarvaamatta, että Ane edesvastuun pelosta työnsi syyn kokonaan Antonin niskoille.
Hän ei ollutkaan lähtenyt, se veitikka! Mitä tohtori nyt ajatteli siitä? Eiväthän rahat olleet annetut tänne jääntiä varten!… Tuota ei Ane olisi koskaan luullut Antonista, j.n.e.
Tohtori vain ahmi Anea silmillään, poltteli ja siirtyi sohvassa toiseen paikkaan. Hän ei voinut puhua ennen, kuin ehti vähän tointua.
Tohtorin ei nyt vain pitänyt luulla, että Anella oli mitään tekemistä sen asian kanssa; ei, ei vähintäkään.
"Eikö teidän välillänne sitte enää olekaan mitään?" tiuskasi Ribe.
"Ei, jo se on kaikki lopussa aikaa sitte", vastasi Ane kiireesti, mutta hänen silmänsä harhailivat levottomasti, etsien jostakin suojaa.
"Niin, sillä sinä kuulut tänne, Ane, sen kyllä tiedät. Sinä pysyt täällä minun kuolemaani asti, kuuletko?"
"Kuinka en olisi! Eihän minulla ole ketään muuta maailmassa, jota varten elää", nyyhkytti Ane katkerasti.
"Eikä myöskään ketään elättäjää", sanoi tohtori pontevasti. "Heitä pois mielestäsi kaikki ne tyhmyydet, kuuletko?"