"Älkäähän nyt tohtori…"
"Sillä et sinä voi toivoa minun kuolemaani niin tuota pikaa. Me Ribet elämme ikivanhoiksi…"
"Niin, tiedättehän tohtori…"
"Minun isäni oli yhdeksänkymmentä vuotta … ja minun isäni isä seitsemänyhdeksättä … ja minun setäni…" selitti Ribe yhä kovemmalla ja ihmettelevämmällä äänellä "… minun setäni eli yhdeksänkymmenen ja kuuden vuoden ikään… Älä luotakaan siihen, että jalat huononevat, se ei mitään merkitse."
"Ei, se ei mitään merkitse", vastasi Ane kimakalla äänellään ja katosi makuuhuoneen kautta kyökkiin.
Ribe katsoi miettivästi hänen jälkeensä. Yhtä varmaan kuin hän luotti omaan kuolemattomuuteensa, yhtä varmaan hän uskoi Anea petolliseksi. Mutta nyt hän toki oli parantanut hänet.
Huh, millaisia ponnistuksia nuo ihmiset tuottivat hänelle, vanhalle, rauhalliselle, ystävälliselle miehelle. Hän tunsi olevansa niin väsyksissä, että hänen täytyi mennä ikkunan luo, huutaa katupoika ja saada vahvistukseksi killingin vehnäpulla. Mutta nyt söi hän sen levollisesti eikä katsonut vähääkään aristellen oveen. Tänään hän ei aikonut keltään pyydellä anteeksi, että söi leipäänsä yksikseen.
Viisaampaa olisi Anen ollut omistaa syy itselleen, silloin olisi Anton saanut jotakin, mutta nyt hän oli kokonaan syrjään sysätty ja Anella itsellään oli ainoastaan hyvin vähänen toivo jäljellä.
V.
Perintö.