Se oli tuleva ilmi paljon ennen, kuin kukaan osasi aavistaakaan.
Vaikka päivät Ribeltä kuluivat hyvin yksitoikkoisesti hänen istuessaan sohvassa poltellen ja katsoa tuijotellen, niin oli hänelläkin sentään pyhäpäivänsä, joka aina tuotti edes jotakin vaihetusta.
Ensinnäkin hän sai silloin iltapäivällä kahvia ynnä kaksi pitkää, kapeaa korppua. Arkipäivinä hänellä ei ollut varaa toimittaa itselleen sellaista ylellisyyttä.
Kahvin jälkeen hän meni keltaiseen kammariin lukemaan setelejänsä ja huolellisesti silittelemään niiden nurkkia.
Tämä hänen iltatoimituksensa päättyi aina naukkuun pullosta ja tahmeasta, pesemättömästä lasista, joka sitä varten seisoi samassa kellonurkassa.
Seuraavana sunnuntaina hän viipyi kammarissa tavallista kauemmin.
Viikon ahdistukset antoivat hänelle kylliksi ajattelemista.
Huone oli pohjoisen puolella. Kylmä pohjatuuli puhalteli suoraan kolmesta harvasta ikkunasta sisään, täyttäen huoneen jäädyttävillä henkäyksillään, ja raekuurot rummuttivat rikkinäisiä ruutuja.
Ribe ei muistanut, että hänellä ei ollutkaan viittaa hartioillaan kuten tavallisesti. Hänen ahdistajansa olivat tehneet hänet näinä aikoina ihan hajamieliseksi.
Hän kävi istumaan vanhaan, korkeaselkäiseen nojatuoliin, jossa oli rikkinäinen päällys ja kaarevat jalat. Se samoin kuin kellokin sen vieressä ja muut tuolit oli isän perintöä. Ribe luki lukemistaan ja silitteli setelejä polveaan vasten ja asetteli ne nippuihin.
Että häntä siinä työssään usein häiritsi Antonin ja Anen muisteleminen, näkyi selvään, sillä tuon tuostakin täytyi hänen ottaa niput uudestaan luettavaksi. Ja monta kertaa hän samalla itsekseen mutisi ja kummastelevilla silmillään katsoi kellon tauluun.