"Se kelvoton petturi!… Sen palkan nyt sain hyvästä työstäni!… Ja Ane sitte!… Ei hän elä muuta varten kuin saadakseen minun rahani!… Niitä ne hänen silmänsä ovat etsineet aina siitä asti, kuin hän tuli minun luokseni. Mutta hän on viekas … hän osaa odottaa… Hyi sellaista halpamaisuutta!… Mutta tällä kertaa hän on ihan kokonaan erehtynyt!"
Jos nämä asiat eivät olisi häirinneet hänen ajatuksiansa, niin hän olisi piankin saanut rahanlukemisen loppuun; mutta nyt hän yhä luki ja katsoa tuijotti kelloon ja ajatteli ja luki, kunnes hänen vanhassa seljässään alkoi tuntua kylmiä väreitä, ja viimein oli hänen oikein vaikea päästä seisoalleen.
Ryyppy maistoi oivalliselta, ja sitte se niin lämmittävästi hiiviskeli pitkin hänen vapisevia jäseniänsä, mutta eipä se kuitenkaan auttanut.
Yöllä tuli pistokset toisen olkapään alle, täytyi soittaa Anea ja lähettää noutamaan nuorta tohtori Svöbestadia.
Aikaisin seuraavana aamuna tuli lääkäri jo toistamiseen.
"Vähäinen keuhkotulehdus, eikö niin?" kysyi Ribe, silmät kiiltävinä ja posket hehkuvina.
"Niin, keuhkotulehdusta se on, paha kyllä", vastasi Svöbestad.
"Se riippuu kai siitä, että minulla on niin vahva ruumiinrakennus", sanoi Ribe.
Itsensä ylläpitämisen vaisto pani nyt liikkeelle hänen muuten niin hitaan kielensä.
"Me Ribet siedämme enemmän kuin muut … vanhoillamme… Minun isälläni oli vaikeakin keuhkotulehdus … sekä kahdeksankymmenen … että viidenyhdeksättä ijässä … mutta kuitenkin hän eli yhdeksäänkymmeneen."