"Niin, sen kyllä uskon", vastasi Svöbestad kohteliaasti.

"Ja minun isäni isä oli seisemänyhdeksättä … ja minun setäni yhdeksänkymmentä ja kuusi… Yhdeksänkymmentä ja kuusi", sanoi Ribe jyrkemmästi vielä uudestaan ja ojensihe sängyssä yhtä uhoittelevasti ja yhtä voitollisen näköisenä, kuin ennen lyödessään valttia pöytään.

"Onhan teillä sitte hyvää toivoa…"

"Sitä minäkin", kuului väsynyt vastaus.

Seuraavana päivänä iltapuolella tuli vanha kylänvouti Vold, Riben lähin ystävä ja pelikumppani, häntä tervehtimään.

"Pitää valmistautua kaikkeen, Ribe", sanoi hän juhlallisesti.

"Niin, täytyyhän meidän kaikkein kerran kuolla, veli Vold."

"Oletko tehnyt testamentin?"

Lastenkodin Ane seisoi kyökissä, luuta kädessä, mutta piti korvaansa avaimen reiässä ja joutui hyvin levottomaksi, kuin kuuli testamentti-sanan. Ilman testamentitta olisi tietysti paras, sillä silloin Anton olisi kaiken luonnollinen perijä, ja Anton oli hänen. Anea niin halutti syöksyä sisään ja ajaa kylänvouti luudalla ulos ovesta, että vouti kuuli luudan rutinaa ja tuli ovelle.

Hän ehti saada sen auki niin ajoissa, että näki Anen hameen vilahtavan toisen oven raossa, ja siitä seurasi, että hän lukitsi molemmat ovet.