Anen täytyi siis tyytyä olemaan ulkona ikkunan alla, josta hän ei voinut kuulla keskustelua, vaikka kuinka olisi koettanut.
"Testamenttia!" huudahti Ribe hämmästyen. "Sillä kai ei ole mitään kiirettä, veli Vold. Minä sanon sinulle, että meillä Ribeillä on kyllä ajatusaikaa. Minun isäni" — hän käänsi päätään — "missä hän nyt onkaan?"
"Hän on tuolla toisessa huoneessa seinällä sohvan päällä."
"Niin, niin … minun isäni eli yhdeksänkymmenen ikään…"
"Niin, mutta pitää kuitenkin…"
"Ja minun setäni…" jatkoi Ribe pontevasti.
"Niin, niin, se on kyllä hyvä, Ribe…"
"Minun setäni oli yhdeksänkymmentä ja kuusi…"
"Niin, niin, mutta kuitenkin on aina hyvä laittaa testamenttinsa kuntoon, jos sinusta ei ole ihan sama, kuka sinut perii, sillä siinä tapauksessa se on ihan toista."
Se vaikutti. Riben kiiltävät silmät muuttuivat ajatteleviksi, hän laski kätensä kylänvoudin käsivarrelle ja sanoi mietiskellen: