"Olet ehkä oikeassa, veli Vold… Totisesti oletkin oikeassa!… Mutta älä luulekaan, että minä siltä kuolen vielä kymmeneen vuoteen! Me Ribet … sanon minä…"
"Niin, kyllä minä tiedän tuon kaiken, Ribe. Kirjoittakaamme testamentti nyt samalla, niin on se tehty."
Ja he ryhtyivät nyt laskemaan, mitä Ribellä saattoi olla. Ensin Riben talo, kaksituhatta hopeataaleria, ja kaksi kahden tuhannen valtionvelka-paperia sekä muutamia pikku tavaroita, jotka huonekaluston kanssa saattoivat yhteensä olla tuhannen arvoiset.
Yhteensä seitsemän tuhatta hopeataaleria.
Mutta keltaisesta kammarista hän ei virkkanut mitään eikä nelikulmaisesta pikku arkusta, joka siellä oli alhaalla kellokaapissa. Sen hän jätti mainitsematta taksoituksen tähden, sillä hän ei vielä ollenkaan ajatellut kuolemaa.
"Eikö sinulla tosiaankaan ollut enempää, Ribe?"
"Eikö sitte siinä ole kylliksi, veli Vold? Minusta siinä on liiaksikin antaa noin vain pois."
"Onko sinulla sukulaisia elossa? Se meidän pitää ensin saada selville."
"Yksi ainoa etäinen sukulainen, nuori mies, joka ei ansaitse minun apuani", vastasi tohtori, vihaisesti katsahtaen ja nousten istumaan.
"Ehkä kuitenkin vähän."