Kotiinsa päästyään Riitta ja Ola molemmat pitivät tarkkaa vaaria maantiestä, kunnes polvekkeessa mäen päällä näkivät pastorin hoikan vartalon kuvan taivasta vasten.
Silloin Ola paneutui vuoteelle ja Riitta asetteli valkoisen lakanan hänen päällensä, levitteli liinat muuannekin sinne tänne pöydälle ja penkeille ja asetti huonekalut huiskin haiskin lattialle.
Nyt pastori jo katsahti ovesta.
"Teidän pitää antaa anteeksi, että minä en ole saanut miestäni puetuksi enkä ehtinyt tehdä siivoa pitkän taudin jälkeen. Mutta ei se olekaan niin helppoa yksinäiselle, jonka vielä pitää kerjäämällä saada ensin kaikki kokoon."
"Ettehän tahtone nähdä häntä, kun hän ei vielä ole puettu?" kysyi
Riitta.
"En en en", sanoi Omeyer kiireesti ja ojensi torjuen molemmat kätensä. Hän tunsi samalla jotain vastenmielisyyttä katsomaan ruumista ja myös häpeätä epäluulosta, jota hänessä oli eukon lähdettyä herännyt tätä köyhää, kovasti koeteltua vaimoa kohtaan.
"Herra sinua vahvistakoon!" sanoi hän ja poistui samassa.
Mutta tuskin hän ehti ylös mäelle, kuin jo mieleen nousi toisia ajatuksia; hänestä Riitta oli ollut paljon haluttomampi näyttämään vainajaa, kuin sen ihmisluokan naiset tavallisesti ovat. Niinpä hän astui takaisin alas ja saapui juuri paraiksi kuulemaan pikku tytön huutavan:
"Isä, anna minullekin vähä lihaa!"
Silloin hän tempasi oven auki ja näki vainajan istuvan pöydän ääressä, kappale sian lihaa toisessa, viinapullo toisessa kädessä ja ranskanleipä edessä pöydällä.