Kuin rakkauden aurinko kerran paistaa johonkin huoneesen, leviävät sen säteet silloin sekä lapsiin että vanhaan, nojatuolissa lepäävään äidinisään.
Äidin isä oli nyt etsittävä. Olipa hän ennen ollut millainen hyvänsä, niin nyt hän oli sekä isä että äidinisä.
Ane läksi itse maalle tuomaan tylsistynyttä vanhusta kaupunkiin ristiäisiin.
Ja Nilkku-Olassa heräsi uusi lämpöisempi tunne eloon, ilo siitä, että hänellä halveksitulla, pilkatulla vaivaisella, oli niin varakas tytär, ja vielä enemmin ilo siitä, että hänellä nyt oli lapsenlapsi, joka oli ristittävä hänen kaimaksensa.
Siinä oli luottamusta, joka levisi sovittavana hänen olemukseensa ja teki hänet vielä jonkin arvoiseksi, vaikka se arvo olikin vähäinen.
Se teki hänet pikku Olan kärsivälliseksi hoitajaksi. Sillä ukko jäikin ristiäismatkaltansa kaupunkiin. Ane ei hennonnut lähettää häntä enää maalle, vaikka hänestä tosin ei ollutkaan mieluista luopua vaivaisavusta, ukon vapaasta elatuksesta.
Vuosikausi hänellä enää olikin elettävänä eli paraiksi sen verta, että sai nähdä elämänsä pimeällä taivaalla iltaruskon kajastuksen.
Espedal oli sairas, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä kotosalla, kuin kuuli Nilkku-Olan olevan kuolemaisillaan.
Oli hänellä myöskin vielä sanomatta viimeinen sana Anelle, joka aina lapsuudestaan asti oli tuottanut hänelle murhetta ja levottomuutta.
Ja se sana tuli niin lyhyesti ja syvämietteisesti ja hämärästi, että se sitte seurasi Anea kuin jokin ennustus läpi koko elämän.