Juhlin emäntä katseli aivan ällistyneenä poikaansa; suuret, laihat kasvot, joita reunusti lakin yli solmittu huivi, ilmaisivat pelkkää ihmetystä, ja tanakka käsivarsi hapuili hetkisen taaksepäin ikäänkuin etsien tukea hinkalosta. Vihdoin, joskin hitaasti, hänelle selvisi, mitä pojan sanat merkitsivät, ja hitaasti, hiukan kummastelevin katsein, hän pudisti päätänsä, ihmeissään siitä, että noin haaveellinen ajatus oli voinut syntyä yhdenkään Juhlin aivoissa.
Tahtomatta antautua pohtimaan moisia hurjia suunnitelmia hän jälleen huokasi — huokaus muistutti vanhan puurakennuksen painumista.
"Poikani! Sinä olet nuori — nuori!"
"Minä! — Minä olen jo pitempi kuin isä! — Ja minä haluaisin nähdä sen, joka soutaa minun ohitseni — meidän talossa… Sinä ehkä luulet, että Anders, isäntärenki?"
"Minä luulen, että sinä olet vielä hoikka ruovonkorsi, poikani!"
"— Mutta sitkeä, äiti, sitkeä kuin koivuinen vitsa!"
"Rejer, Rejer, isä näkee meidät! Mitä luulet, että hän olisi nyt sanonut?"
"Että on hirveän tyhmää antaa koko elinaikansa venheitten maata lahoamassa venhevajassa."
"Entä paikkakuntalaiset? Kun näkevät sinun, hänen ainoan poikansa, lähtevän matkaan, rikkoen kaikkia hyviä tapoja? Sinä et tiedä itse, mitä puhut, Rejer. Sinä, nuori, kokematon sisärantojen poika, lähtisit merelle keskellä talvea… tällaisella säällä!"
Samassa tuuli tempaisi aitanovea ja paiskasi heitä vasten kokonaisen ärjyaallon lumiräntää, ikäänkuin havainnollistaakseen lausuttuja sanoja.