— Nuo sanat palautuivat Rejerin mieleen yöllä hänen lukiessaan; ne askarruttivat hänen ajatustaan yhä.
— Seuraavana päivänä hän nosti rahat ja kävi perämiehen luona siitä ilmoittamassa ja — kuulemassa, oliko hän käynyt tykkimiehen luona. Hän ei voinut olla perämiestä kadulla vakoilematta.
Wallan sanarunsaus oli yhtä suuri kuin hänen ilonsakin, kun Rejer havaittiin täsmälliseksi maksajaksi; — "hän oli aina ajatellut ja tiennyt, että Rejer maksaisi hänelle sekä lainaamansa että muun velkansa. Oli oikein Jumalalle otollista auttaa tuollaista kunnon nuorukaista — kyllä hän levittää tietoa hänen luonnonlaadustaan kaikin tavoin…"
Hän suoritti vielä erään välttämättömän pikku lainan jollekin toverilleen ja ryhtyi sitten lukemaan, ensi kerran sen rauhallisen tietoisuuden vallassa, että taskussa oli tarvittava liikepääoma, mutta samalla tuntien, että nyt oli kysymyksessä äärimmäinen voimainponnistus.
Hän luki, juoksi pitkin katua jonkun toverin luo ottamaan selkoa, milloin sattui vaikeuksia, ja sitten jälleen nuolena kotiin. Nyt hän oikeastaan vasta huomasi, miten kauhistuttavasti hän oli jäänyt jälkeen. Pahinta oli tietenkin taas alkaminen, ennenkuin pääsi uuteen vauhtiin. Hän laski päiviä.
Eräänä iltapäivänä, kun hän tuli kirjoineen neuvonkysyntäretkeltä, tapasi hän Jens Nordbergin — saman, joka oli hänelle nysän lahjoittanut — istumassa laivakirstun kannella.
Hän oli toveripiirin suosikki, pieni, pyöreä, reipas nuorukainen maidon- ja verenvärit kasvoillaan, silmät siniset, aina iloinen, aina neuvokas, milloin oli kysymyksessä varain kokoon haaliminen pieniä kemuja varten. Mutta tänään hän ei näyttänyt yhtään iloiselta. Hän istui sormiaan napsutellen ja tuijotteli lattiaan. Hän oli tullut "saamaan neuvoa Rejerilta" ja istui jälleen hiljaa ja puhumatonna.
"Minulla ei ole killinkiäkään!" — kirposi hänestä vihdoin. "En saa killinkiäkään — keneltäkään — ja minä — minä en saa perämiestutkintoa suoritetuksi!" Lopetettuaan lauseensa hän katsahti alistuneesti, aivan kuin olisi jo luopunut koko yrityksestä. Silmät punottivat; näytti melkein siltä kuin hän olisi itkenyt. "Mitäpä minusta, mutta vanhukset kotona Nordbergissa ne joutuvat ihan epätoivoon, näetkö. Minä lupasin heille jo viime vuonna suorittavani tutkinnon."
Rejeriä kuumensi; hän oli kyllä velassa toverilleen, mutta vasta keväisestä palkasta.
Hän käveli hetkisen edestakaisin: