"Sinä aamuna, jolloin Singdalsenin tanssiaisista palattiin… oli kylmä ja selkeä ja…"
Rejer pysähtyi äkkiä.
— "Kaksi albatrossia on lentänyt tänään hetken meidän vanavedessämme!" sanoi hän.
"Vai niin. — Ja sitten sellainen hanki, joka ei oikein kanna… Tykkimiehen tietysti piti kulkea keskitietä puujalkoineen, ja niinpä täytyi minun käydä ihan reunaa, jos tahdoin pysytellä tyttären vierellä…"
"Vai niin. — Ne ovat lennossa tavattoman koreita lintuja… valkoisia, siivet mustat…"
"Ovatpa niin, etkö ole niitä ennen nähnyt? Kohta me saamme niitä kylliksemme… mutta katsos, siinä minä siis kävelin lumessa kahlaillen yhtämittaa tienposkessa aina polvia myöten, ja hän vain nauroi! Minä hiukan epäilin, että hän kulki niin läheltä tien reunaa keinotellakseen minut tykkimiehen toiselle puolelle, niin että minä olisin purjehtinut tyynenpuolella puujalkaa, ymmärrätkö! Mutta kun hän sitten huomasi, ettei siitä ollut apua, niin hän rupesi laadullisemmaksi ja antoi tietä…"
"Niinkö? — Nuo albatrossit, perämies, nehän merkitsevät, ettei Kapiin ole enää kovinkaan pitkältä?"
"Kyllä niin, vaikka useinkin ne lentävät useita satoja peninkulmia merelle… Mutta, mitä minun pitikään sanoa… sinähän tunsit tykkimiehen väen?"
"Kyllä."
"Kävit siellä halkovajassa puita pilkkomassa! Oli sekin historia. Jos sen olisin tiennyt, olisit tietysti heti saanut rahasi takaisin, se on selvä. Mutta sinä näit hänet joka päivä sillä tavoin?"