— Lind oli lähtenyt alas, ja Rejer käyskeli kannella välkkyvänä yönä… Taivas täynnä tähtiä, jotka melkein riippuivat putoamaisillaan, ja meressä fosforihehkua. Peräsin näytti puhkovan kuumaa tuhkaporoa, ja vanavesi kimmelsi vesisäihkynä.
Mutta synti olisi sanoa Rejerin mitään sellaista huomanneen!
Yliperämies siis aikoi todenteolla kosia Saara Rördamia! Oli turha pettää itseään enempää siinä asiassa — juuri niin oli asian laita.
Hänellä oli valittavana: joko antautua taistelemaan hänestä tai uhrautua kilpailijansa hyväksi… sanalla sanoen jättää hänet… koettaa unohtaa hänet… poistaa mielestään, että oli koskaan nähnyt Saara Rördamia, koskaan hänelle puhunut, koskaan häntä siten hyvästellyt.
Rejer näki hänen hahmonsa ja kasvonsa edessään, Mutta hän karkotti sen kohta.
Oliko Lind hänen ystävänsä vai ei? Oliko hän käyttäytynyt kuten toverin tulee vai eikö hän ollut niin tehnyt — kaikkina kuluneina vuosina? Eikö hän puhellut Saarasta hänelle niin luottavasti, että vain lurjus saattoi pettää sellaisen toverin?
Niinpä niin, parahin Rejer Jansen Juhl! Saat ponnistaa, jos aiot pysyä sellaisten miesten vierellä, joiden rinta on leveä…
* * * * *
— "Ja tiedätkö niitä hän minulle vastasi viimeisenä iltana, kun kävin tykkimiestä tervehtimässä", — alotti yliperämies taasen seuraavana iltana. "Kun minä palaan kotiin, niin te olette naimisissa, neiti!" sanoin minä leikillä.
"Minä? Miksi minä naimisiin menisin?… Ottaisin sellaiset huolet hartioilleni! Ikäänkuin ei minulla olisi täysi työ noita hoivatessani!" — hän viittasi mukuloihin päin. "Ei, kiitos, en minä lähde sille tielle, Lind!"