Hän kääntyi sisemmälle kaupunkiin nähdäkseen vilahdukselta tykkimiehen taloa.
Hän sävähti. Tuossahan se olikin — kaikki pikku ikkunat reippaasti merelle päin tähyävinä! Niistä oli toinenkin kerta katsottu ulapalle, mutta kenen vuoksi?… Keittiön liedellä paloi leikkivä tuli, ja pihalla oli pesu vaatteita kuivamassa aina puuvajan tienoille asti — kyllähän nuo paikat tuttuja olivat!
Hän ei kulkenut talon ohi; hän ei halunnut näyttäytyä, ja vielä ei ollut aivan pimeä…
Hän suuntasi kulkunsa suoraan Wallan luo mäen kulmaan. Hän, jos kukaan, tiesi kaikesta kertoa. Walla näkyi varsin hyvin huomaavan hänet jo matkan päästä, mutta käänsi vain hiukan päätänsä. Huono merkki! arveli Rejer. Puhalsiko nyt noin tuimasti vastaan? Rejerin tullessa likemmäksi hän jälleen kumartui eteenpäin ja oli olevinaan ihmeissään. Hän istui nyt kuten ennenkin jalat korissa, mutta oli lisäksi keksinyt oivallisen keinon säävaikeuksia vastaan asettumalla isoon, edestä avattuun ja pystyyn nostettuun tynnöriin; siellä hän istui mukavasti kuin nojatuolissa, piilossa kaikkinaisilta vaaroilta, ja jos sade sattui, niin hänen tarvitsi vain kohottaa katoksi suuri sininen sateenvarjonsa.
Rejerin tervehdykseen hän vastasi ystävällisesti; mutta hyvin saattoi huomata, että se tapahtui ilman minkäänlaista tunteen ylivoimaisuutta. Pikemmin hieman varoen ja niin välinpitämättömästi kuin he olisivat viimeksi nähneet toisensa eilen ja huomenna tulisivat taas varmasti tapaamaan.
"Hyvää iltaa, rouva Wahl! — Olettepa saanut oivallisen kuoren istuaksenne."
"Olenpa — saan kiittää Jumalaa ja kauppias Eberhardia, joka tynnörin minulle lahjoitti."
"Niin että teillä on nyt tavallaan oma tupa, rouva Wahl!"
"Ei toki" — hän yskähti — "ja nyt on asia niinkin, että minä" — hän yskähti — "minä käyn nyt vanhaksi, näettekö — ja tarvitsen hyvinkin pari huonepahaistani itse. Niin, tiedättehän te — ja tilaa koreille yöksi, ymmärrättehän…"
"Tietysti, tietysti, rouva Wahl."