"Ei, kiitos, sanon minä!"
"Miksi?"
"Siksi — että minä… minä en tahdo! Elää ja kuolla laivankapteenina nyt, kun menen naimisiin! Pusertaa laivaa vuoden toisensa jälkeen halki merien vain toisten laskuun! Ei, kiitos! Jos minä aluksen otan, niin teen sen raivatakseni tietä itselleni ja harjottaakseni jotakin liikettä siinä ohella. Jotakin itsenäistä ammattia minä haeskelen." Hän työnsi lasin kauas luotaan.
— Eräänä päivänä he keinuivat Bergenin lahdella mastometsän seassa, ja siellä sai Rejer postikonttorista paksun kirjeen, joka näytti olevan Saaralta. Avatessaan sen hän löysi sisästä kaksi Aa-vuonolta lähetettyä kirjettä.
Toinen oli hänen äidiltään:
'Rakas poikani!
Mitä tulee naimisiinmenoosi Saara Rördamin kanssa, niin tiedäthän sinä, että vanha äitisi, joka on kantanut sinua sydämensä alla, toivoo vain kaikkein parasta siitä, että sinä nyt kotiudut maihin, joskaan en oikein ymmärrä, kuinka sinä voit ottaa kaikki huoleksesi. Ainakin Haarstad — en tiedä Ottilian mieltä tässä asiassa, hän ei virka mitään — arvelee tietysti, että neljä lasta on aivan liikaa! Mutta kun muistin sinun olentoasi, ja kun sinä kerroit hänestä ja kaikesta, niin minut valtasi aivankuin suuri luottamuksen toivo, vaikka en odotakaan saavani hänen silmiänsä nähdä; sillä sinun Hammernäsiin tulostasi en ikävä kyllä koskaan kuule sinulta mitään. Tila on nyt mitä pahimmassa hoidon puutteessa, ja niitä on tässä muitakin kuin minä, jotka sanovat samaa; tarkotan Ottiliaa. Raukka, ei hänelläkään ole iloa. Haarstad on ilkeä, kuten ennen kerrottiin; mutta kun hän nyt kiusasi häntä sanomalla aikovansa kaataa Hammernäsin hongan, niin silloin hän sai tuta Juhlien voimaa. Eräästä päivästä lähtien hän näet kokonaan on vaiennut asiasta, ja minä luulen hänen pelkäävän, että siitä saattaisi tulla hänen ruumisarkkunsa; — mutta eihän tuollainen heidän välejänsä paranna. Rejer, poikani, äitisi ainoa toivo! Katsos sitä minä tahdoin sinulle sanoa, että minun silmäni ovat monista syistä, eikä vähiten Ottilia-rukan vuoksi, avautuneet huomaamaan, että sinä yksin meidän joukostamme olet pelastanut oikean elämäsi ja miehuusvoimasi, kun näennäisesti niin ymmärtämättömällä tavalla lähdit täkäläisestä ahtaudesta. Olisinpa minä nyt ollut niin nuori kuin olen vanha, Rejer! Tuota äitisi nyt toivoisi; hän ei voi olla sitä toivomatta ja tekee sen mahdollisesti sitäkin kiivaammin, kun täytyy siitä ympäristölleen vaieta. Mutta hyvä oli tietää vielä haudassani, että multani ääressä seisoo poika, joka ei ole lännenpuolen kerskureita huonompi. En tahdo mieltäsi pahottaa; mutta kauan, tarkotan monta vuotta saat olla tällaista kuulematta. Hengitteleminen käy yhä vaikeammaksi ja rintaan koskee. Se onkin kuin enne, kun alkaa kovin paljon ajatella. Jumala meitä armahtakoon, sekä haudassa lepääviä että muita; kyllähän siinä muuten keriä saisi ja moni sotkuinen kohta joutuisi käsiteltäväksi. Nuoret ovat ottaneet vanhoja ja vanhat nuoria meidän suvussamme pitkin maailman sivua, asettaen aina elatuksen murheen korkeammalle muita asioita ja Jumalan ääntä rinnassaan.
Jotakin, kuten saat nähdä, minä olen kätkenyt sinua varten, ja ne sata taalaria, jotka kerran lähetit kotiin kalastusretkeltäsi, ovat vieläkin samassa kirjeessä, jossa ne lähetit ja pastorin hallussa, etteivät toisten kynnet niihin pystyisi…'
Toinen kirje, joka oli lähetetty kaksi viikkoa myöhemmin, oli hänen sisareltaan Ottilialta, ja siinä ilmotettiin, että äiti oli äkkiä kuollut.
Eräänä päivänä oli hän alkanut kiivaasti kävellä tuvassa edestakaisin, kuten hänen tapansa oli kohtausten alkaessa. Äkkiä hän oli painanut kättä rintaansa ja sanonut: — "Nyt minä kuolen, Ottilia!… Sano Rejerille terveiseni!"