Rejer jäi istumaan kirjeet kädessään. Koskaan ei ollut hänen ajatuksiinsa juolahtanut mitään sellaista, että hänen väkevä, rotevarakenteinen äitinsä voisi kuolla. Ja tieto siitä, että se nyt oli todella tapahtunut, tuli niin odottamatta, että hänen oli vaikea koota ajatuksiaan.
Hän oli rakastanut äitiänsä palavasti, hellästi! Hän oli uneksinut vievänsä hänet Aa-vuonon vanhanaikaisesta pesästä siihen uuteen, jonka hän aikoi hankkia. Äidin olisi pitänyt se nähdä; — aina hän kuvitteli näkevänsä äitinsä suuren, voimakkaan hahmon tuvassa ja itsensä häntä hämmästyttämässä yhä uusilla suunnitelmilla.
Ja nyt — nyt ei häntä enää ollut olemassa! Mitä hän sinä päivänä laivalla puuhailikaan, aina väikkyi äidin kuva hänen edessään, ja toisinaan tuntui rinnassa suonenvedontapaista puristusta, joka ikäänkuin räjähti silmiin.
Vasta myöhään yöllä suru vihdoin purkautui ilmi. Hän itki kauan ja hillittömästi, kuten oli vain poikasena itkenyt.
Hän makasi ajatellen Hammernäsin honkaa, joka seisoi siellä kummullaan ojentelevine, ryhmyisine, punaisine oksineen, ja muisti, miten hän aina lapsuudestaan asti oli mielessään liittänyt toisiinsa sen surullisen tuulessa naksaamisen ja äidin raskaat huokaukset.
Äitikin oli oikeastaan viettänyt koko elämänsä huokailun merkeissä.
… Koukistuminen, taipuminen, ja mutkistuminen miehen ja olosuhteiden mukaan oli käynyt tuolle voimakkaalle, leveälle luonteelle melkeinpä omantunnon asiaksi; mutta hänen silmänsä, hänen suuret kasvonsa raskasmielisine ilmeineen, ja rinnasta purkautuvat syvät, raskaat huokaukset olivat ilmaisseet, että syntyään valtava runko narisi taipuessaan. Tuskin vähiten sinä päivänä, jona Ottilia suostui menemään Haarstadille ja siten asettui estämään veljen ja hänen perheensä palaamista Hammernäsiin.
Rejer oli sen tuntenut ja kantanut sen vuoksi mielessään synkkää uhmaa pienestä pitäen, oikeastaan itsekään sitä tietämättä — se oli kokoontunut hänessä voimaksi, niin että hän sitten kerta kaikkiaan saattoi tempautua irti ja lähteä maailmalle.
Suoraan hän oli kulkeva — tai pohjaan — sen hän vannoi äitinsä muiston nimessä!
* * * * *