Alertin purkaessa ruislastiaan ja ottaessa kalaa Italiaan vietäväksi siten päästäkseen jälleen pitkälle matkalle käytti Rejer innokkaasti jokaisen vapaan hetkensä Bergenissä keksiäkseen jotakin, mihin antautua. Hän nosti kaikki purjeensa, pisti koetinpuikkonsa joka paikkaan, milloin millekin taholle. Ne kaksi silliä, jotka olivat talvella tulleet häntä tervehtimään Bunke-vuonon ulkopuolella, eivät olleet haihtuneet hänen mielestään jälkeä jättämättä! Ne olivat hänelle kuiskanneet, että hän oli tyhmeliini kulkiessaan ympäri maailman ansion etsinnässä, kun rahoja parveili kotomeressä melkeinpä portaitten edustalla.
Olisipa luullut voivansa jollakin tavoin tunkeutua sillihommiin. Mutta pääoma siinä oli tarpeen, etenkin sellaiselle, jonka ei käynyt noudattaminen muuta kuin omaa päätään.
Hänen nenänsä tunkeutui entistäkin enemmän vainuten kaikkialle, hänen ilmeensä kuulusteli ja tutki ihmisiä jo pitkän matkan päästä.
Eräänä päivänä hän kuuli, että joitakin Aa-vuonolaisia oli tullut siirtolaislaiva "Kong Sverrelle", joka oli ulkona satamassa valmiina lähtemään Amerikkaan ja hän päätti heti soudattaa itsensä sinne.
Oli tyyni, kirkas kesäilta, kun hän jo venheestä käsin koetti saada näkyviinsä tuttuja hahmoja; mutta kannella ei näkynyt muuta kuin joku laivamies. Kun, hän oli tullut perille, neuvottiin hänet kannen alle. Keskikannelle johtavissa portaissa hän äkkiä pysähtyi tuntien rintansa kuristuvan kasaan. Hän tunsi Aa-vuonon murteen!
Eräs karheaääninen naishenkilö siellä opetti pikkupojalle Pekka
Piiparin sadeilmasäkeitä:
Suon takana soittaa päin pilviä koittaa, ja kohta ne juoksee kuin lampahat luokse!
Rejer joutui suoraan varhaisimpiin kotoisiin lapsuusmuistoihinsa.
Kukaan ei tuntenut pitkää, lujarakenteista merimiestä hänen alas tullessaan, vaikka koko joukko puolittain ihmetteleviä silmiä häneen tuijotteli; ajattelivat kaiketi hänen kuuluvan laivan miehistöön.
Siinä seisoessaan hänestä tuntui kuin olisi joutunut lumotuksi vuoren peittoon johonkin maailmaan, jossa oli aikaisemmin elänyt.