Sitten oli kysymys ruoasta. Ei hän ollut koskaan muuta ymmärtänyt kuin että kapteeni määrää, mitä hänelle pöytään kannetaan.
"Rakkahin Rejer! Torstaina kampela on halpaa, lauantaina se on kallista…"
"No, minä otan kallista kampelaa."
"Olkoon menneeksi tänään, kun niin haluat…"
"Joka lauantai, sanon minä, joka lauantai, niin kauan kuin elän!"
"Silloin saat ottaa stewardin tai kokin laivalle pitämään huolta keittiöstäsi, sillä minun keittiössäni se ei käy päinsä; meidän taloutemme on liian suuri hoidettavaksi miten sattuu pitkin viikkoa. Kyllä kai sinä sen nyt itsekin älyät", nauroi hän, "mutta jos sinun tekee tänään mieli kampelaa, niin…"
"Kuulehan, Saara! Minä en halua kampelaa, mutta en myöskään tahtoisi olla kampela omassa talossani."
"Ja minä sanon sinulle, että minä vedän viivan keittiönovelle; minä nokean sinun nenäsi, jos pistät sen sille puolelle. Ajattelehan, tässä on talous, johon kuuluu kuusi lasta ja palvelustyttö, sinä ja minä, siinä on meitä yhdeksän… Ja pitäisi muka olla kampelaa, vaikka ei ole kalapäivä! Mutta tänään sinun nyt pitää sitä saada, sen takaan. Sinun ei pidä muuta sanoa kuin että pidät pääsi! Kun mies tahtoo jotakin talossaan, niin hänhän tahtoo", lisäsi hän mielistellen.
Ja kaunis hän oli noin Rejeriä peijatessaan.
Kun sitten sattui, että mies heitti takin yltään ja kantoi yksin portaita alas kokonaisen kaapin, täyteen ahdetun pesupöydän tai ison, raudotetun laatikkokirstun, niin oli helposti luettavissa Saaran kasvoista, että mies oli voimakas; eikä viimeksimainittu ollut lainkaan tunteeton hänen ihastelulleen.