Golden Gate, St. Franciscon edustalla.
'Parahin Juhl!
Siitä on nyt jo aikaa, kun kuulin sinun elelevän naineena miehenä, ja minä ajattelin jo silloin lappaa sinulle kirjettä asian johdosta. Mutta eipä siitä sitten totta tullut ennenkuin nyt, jolloin minullakin on uutinen sinulle kerrottavana. Toivon, että elät ja voit hyvin, kohtasipa tämä kirje sinut sillissä korvia myöten tai Arcturuksessa, josta sinun tulee erota niin pian kuin suinkin, se on minun neuvoni; se ei ole korkkipuuta ja kykenee tekemään sinusta lopun yhtä sukkelasti kuin myllynkivi siellä Espanjan merellä.
Mitä minuun tulee, niin — raikasta tuulta ja sen semmoista, kuten tiedät. Tunnethan sinä tämän menon. Varsin hyvin luonnisti minun aluksi, kun tulin tänne toiselle puolelle ja aloin laskea rahtia Amerikan eagleissä. En ole koskaan ansainnut niin hyvin puntia, liiroja enkä frangeja kuin täällä Tyynellämerellä, etenkin vehnärahdeilla. Mutta "totta puhuakseni eikä valehdellakseni", kuten göteporilainen sanoo, ei ystäväsi Lind kaikesta huolimatta ole rikastunut jos ei köyhtynytkään. Hän sovittaa olonsa aina palkan ja kaplaakin mukaan tarkoin kuin ilmapuntari — suuri ansio merkitsee suurta herrasmiestä maissa, ja suuri herrasmies, kuten tiedät, suuria laskuja.
Niin, nythän minun sitten täytyy ilmaista uutiseni. Otaksun, että alat arvata ja valmistaudut kuten tuleekin vastaanottamaan jotakin ruusunpunaiseen kirjelippuun vivahtavaa ja niin edespäin. Niinpä niin, minä olen tosiaankin ottanut sen suuren askelen, mennyt ja kihlannut itselleni morsiamen minäkin.'
Saara venytti huultansa ja nakkasi halveksivasti niskaansa; Lind oli pitänyt pitkiä puheita ikuisista tunteistaan häntä kosiessaan.
'Millainen hän on näköjään?' luki Rejer edelleen. — 'Solakka ja norja ja pää reippaasti kenossa kuin laivan, kun se keikkuu ja kallistuu… kaulassa ja hihassa valkoista röyhyä. Povi muhkea ja uljas kuin pullistuva isomärssypurje — ja lisäksi hoikkanilkkainen ja hieno ja viehkeä. Näkisitpä hänet oikealta kohdalta viistoon yli kannenreunan — hän katoo pois kuin ilmestys, uhkein, mitä ajatella taidat, jos kerran kunnon merimiessydän rinnassasi sykkii!'
"Oh!" — virkkoi Saara — "tuollaista miesväkeä, joiden koko naama muuttuu voiksi heti kun näkevät naisihmisen! — Ne antavat sanansa ja vannovat kautta autuutensa joka satamassa. Ei se ole miehenmoista!"
"Hänkö ei olisi miehenmoinen? Olisitpa nähnyt sen pojan pimeässä yössä rajusäällä!"
"Mieluummin minä näen hänet kirkkaalla päivällä, jos häneen voisi yhtään luottaa." Kirjeessä kerrottiin edelleen: