"Mitä sinä siinä silmäkulmaasi siristelet?" kysyi Saara vihdoin kärsimättömästi.
"Minua vain ihmetyttää, että minun, joka olen pojan isä, pitää olla sinua tarkkanäköisempi… mutta, hm — on kai siihenkin syynsä." Hän käännähti taas pois tyynesti hymyillen ja kädet takintaskuissa.
"Mitä sinä tarkotat?"
"Minä vain sanon, että siihenkin taitaa olla syynsä. Jokainen osaa arvostella parhaiten omaa vertansa. Kuulehan, Saara! Poika ei ole kasvanut liikaa, hän ei ole liian heikko eikä sairas eikä mitään sellaista kuin sinä tahtoisit, vaan hän on rakastunut, että sen tiedät! Hehheh, kyllä minä sellaiset miehet tunnen! Hänellä on ollut ne hullutukset mielessä nyt koko syksyn. Ainoa keino, joka siinä auttaa on työ, työ, työ! Siksipä hänen täytyykin lähteä mukaan. Hän on tietysti rukoillut sinulta erinomaisen nöyrästi, että saisi jäädä kotiin?"
"Mutta, Rejer, mitä sinä kaikella tällä tarkotat?"
"Hän tietysti vain haluaa jäädä kotiin jouluksi tavatakseen hänet, opettajattaren, pastorin uuden neidin, kaikissa seuroissa, joihin suinkin voi päästä. Luuletko sinä, että Jan Conrad vain ilman muuta on välttämättä tahtonut käydä kaikissa paikkakunnan kirkoissa sunnuntaisin? Oletko ehkä luullut hänen heränneen, vai miten?"
"Ja sinäkö nyt olisit kaiken tuon keksinyt, sinä!… Sekö, se — pitkä, puiseva, teerenpisamainen?"
"Vähempäänkin saattaa rakastua, eukkoseni!"
— Saara naputteli ikkunalautaa… "mutta Rejer-kulta, poikahan on kuudentoista!"
"Niin, katsos, Saara! Tuollaisille rakastumisille poikaset eivät paljoa voi — eivät ainakaan minun sukuiseni!"