"Vai niin? — Jopa sinä kauniita juttelet!"
"Minä puhun vain omasta elämästäni, minä."
"Ja tunnustaa kaikki noin ilman muuta."
"Miksei! Satoihin saattaa rakastua; mutta tosi tulee leikistä ainoastaan yhden kanssa. Ja nyt on katsottava, ettei Jan Conrad — näetkös, minä tunnen asian hyvin, etenkin kun on kysymyksessä Jan Conrad eikä Jan, joka on tullut sinuun — ettei Jan Conrad hullaannu heti ensimmäiseen hameeseen; hänen täytyy saada ikää ainakin niin paljon, että tulee silmät päähän — hiukan älyntapaista! — No, etkö ole samaa mieltä kuin minäkin, että hänen on soudettava se villitys itsestään, vai tahdotko ehkä saada neidin miniäksesi?"
"En minä luullut sinun panevan niin suurta arvoa naisasioihin, Rejer!"
"Minähän olen aina sanonut panevani niihin arvoa; hyvä vain, että olen niin hyvin niistä selviytynyt", hän pyyhkäisi syrjään suikulan vaimonsa poskelta ja sanoi hymyillen: "vaikka sinä useinkin poltat kuin pahin nokkonen! — ja mielelläni minä varjelen Jan Conradiakin!"
Kärsimättömyyden puuska valtasi hänet jälleen; hän asteli ikkunaan: — "Kas niin… kas niin… kas vain, tuolla menee sananviejä yhä ja vetelee mäessä takajalkojansa kuin pahainen koni. Kunpa olisi pitkä keppi, jolla häntä virkistäisi! Minä olisin ehtinyt käydä Seppä-Lassin luona jo kahteen kertaan."
— — Kaksi päivää myöhemmin oli aamupuolella alhaalla laiturilla aika hälinä. Talon väki, lapset ja palvelijat juoksivat edestakaisin, ja naapureista oli kokoontunut katsojia. Kaksi- kolmikymmenmiehinen nuottakunta oli lähdössä.
Nuottavenheessä, jonka perässä oli ruuhi ja kokassa suuri naara pystyssä, neljä airoparia odotti vain lähtökäskyä. Märkiä lumihiutaleita putoeli harmaana, hiljaisena talvipäivänä keveästi kuin untuvia isonverkon ruskeille, ilmanpuremille tangoille, jotka makasivat keskellä venhettä täydessä järjestyksessä, niin että nuotta oli valmiina laskettavaksi. Etäämpänä kelavenhe väliverkkoineen vasta irrottelihe laiturista, ja nelikkovenhe, joka kuljetti myöskin pikkuverkkoa, oli jo ehtinyt kappaleen matkaa rannasta.
Ison nuottavenheen perätuhdolla istui Rejer öljylakki päässään; hänen kasvonsa olivat ensi kerran näinä polttavan kiireellisinä päivinä ehtineet kirkastua ja ilmaisivat nyt hänen olevan omassa elementissään. Hänen vaimonsa seisoi laituriportaitten alapäässä ja lähetti nahkapukuisten soutumiesten välityksellä isän luona käymään jäähyväisiksi pienimmän, nelivuotiaan tyttärensä.