Sana oli sähköinen. Nuotta laskettiin… valas repi sen!… asetettiin toinen toiseen lahdelmaan.
Uuden parven lähestyessä oli taas joukko nuottakuntia vahdissa salmen suulla. Kaikki mitä ankarimmassa, intohimoisessa jännityksessä — minuutin tai parin kuluttua voi yritys olla turha. Nuottapäälliköt jakelevat käskyjä alipäälliköiden pikkuvenheissä haeskellessa silliparvea vesikiikarin ja luodin avulla.
Erään aluksen peräpuolessa seisoo mies öljylakki päässään, ja hänen toimiaan kaikki tarkastelevat. Mies pistää kätensä rauhallisesti taskuun ottaen mällin — se on salainen sovittu merkki — ja Juhlin nuotta juoksee kelaltaan silliparven kohistessa ja loiskiessa aivan vedenrajassa… Kelavenhe varppeineen rantaan… Mutta mereen syöstään nyt samalla neljä-, viisitoista, muutakin isoanuottaa, airoja katkeilee, siinä melskeessä ajetaan erään venheen yli, pari miestä putoaa mereen ja saa ryömiä ylös parhaansa mukaan; kukaan ei tuosta välitä… Nuottia asetetaan ristin rastin, tässä kilpaillaan henkensä kaupalla tuhansista.
— Mutta maaliskuulla, kun viimeinen apaja oli korjattu ja silli saatu hyvin kaupaksi, kiiti sama kepeä venhe, joka niin monesti oli kalastuspaikalla purjehdittaessa tai soudettaessa ollut vettä tulvillaan, vuonoa ylöspäin, airoilla kaksi väkevintä miestä ja Rejer Juhl itse toisella kädellä auttamassa ja toisella perää pitämässä. Nyt hänen teki mieli kotiin, ja niin sitä mentiin sinnepäin kokan kohistessa.
Hän palasi aina paria kolmea päivää aikaisemmin kuin nuottaväki, ja niinä kolmena päivänä, jotka hän oli toimetonna, paistoi aurinko kirkkaasti taloon.
Hän aikoi aina tulla odottamatta; mutta kun kotolaiset tunsivat hänet ja pitivät yllä kunnollista tähystystä, niin hänet jo laiturilla otti vastaan Saara ja lasten piirittävä, vilisevä parvi. Mutta silloin vaimo saikin kokea karhunkämmentä. Tervehdykseksi hänen tanakka vartensa puoliksi nostettiin, puoliksi pyöräytettiin ympäri sillalla hillittömässä ilossa. — "Yhtä kaunis!… yhtä espanjalainen!… siinä vasta eukko!"
"Mitenkäs kävi?" kysyi Saara heidän astellessaan ylös rannasta.
"Hyvin minun, mutta huonosti niiden joiden osakkaana olin. Aina liian myöhään!… aina toistensa vanavedessä ihan kuin sillit; se on Aa-vuonon tapa se. Ne ryömiskelevät niin hitaasti kuin kilpikonnat, kun ei ole ketään heitä komentamassa."
"Oletko paljon hävinnyt heidän tähtensä, Rejer?"
"No enpä juuri — olenhan minä sentään pari kolme tuhatta ansainnut."