XVI.
Älä hellitä!
Kymmenkunta vuotta elämästä on jälleen kulunut!…
Hammernäsin honka, joka oli kestänyt niin monta vihurinpuuskaa ja nähnyt niin monen sukupolven tulevan ja menevän, oli menettänyt toisen valtavan haaransa. Se seisoi nyt siinä kummullaan revenneenä ja kalvava aukko rungossaan — toinen käsivarsi ojossa yhtä vihaisena, ryhmyisenä ja uhmaavana kuin konsanaan! — katsellen Hammernäsin lahden rannalta näkyviä kiiltävän sinisiä kattotiiliä. Siellä oli kaikki kasvamassa, elämää ja liikettä, joskin hiukan yksinäistä nyt, kun miesväki talvisaikaan oli taas lähtenyt sillinpyyntiin.
Mäessä oli ristin rastin suksien ja kelkkain, suurten ja pienten jalkain jälkiä, — pojat ja pikkutytöt kävivät joka päivä asioilla tai tervehtimässä Ottilia-tätiä, joka asui Hammernäsissä "ollenkaan välittämättä, vaikka talossa kummitteli."
Ulkosaaristossa oli ranta-aitasta sukeutunut kokonainen suolaamo. Rejer Juhl oli sijottanut siihen paljon rahoja, mutta oli myöskin saanut sieltä toisenkin kirkkaan killingin.
Ja nyt — keskellä talvea, tiistaina helmikuun 18:na hän oli siellä ulkona kamalan sään vallitessa. Myrskynpuuskat ravistivat ranta-aittaa hänen siellä kävellessään, ja alhaalla, pienessä satamassa hänen kaksin ankkurein kiinnitetty jahtinsa nyki ja keinui niin että vaahto löi yli laitojen.
Merisaappaat jalassa hän käveli edestakaisin lattialla sumuisena aamuhetkenä muutamain miesten nojatessa puolipimeihin seiniin ja odottaessa määräyksiä. Hän käveli kädet selän takana, ja näkyi kyllä, että miehen mieli kuohahteli. Uurteiset, terävät kasvot harmahtavine partatupsuineen olivat kuin luuta, suu tiukasti suljettu.
Hän ryki ja ryki…
"Jahti pitää puolensa!" huomautti hänen poikansa Jan.