Siinä olivat isot summat kysymyksessä; mutta kaikki näytti nyt jotensakin turvatulta; — Rejerin jahdilla vain ei ollut tietoa maihinpääsystä yöksi, ja niinpä heidän täytyi hämärtäessä lähteä jälleen ulospäin haeskellakseen maihinlaskupaikkaa vuononsuun toisella rannalla olevilta saarilta.

Jan käyskeli yöllä huolissaan ja havaitsi myrskyn yhä yltyvän ja aaltojen aina vain paisuvan, kunnes rajusää kiihtyi siinä määrin, että katonlappeet alkoivat irtautua ja he saivat kylliksi tekemistä pitäessään aittaa köysien avulla kohdallaan. Hän tietysti toivoi isän päässeen johonkin salmeen ja saaneen venheensä maihin. Sisimmässänsä hän ajatteli, että ukko oli päästä pyörällä ja että hänelle ensi kerralla oli pantava suitset suuhun.

Ulkona merellä Rejer Juhl purjehti jahdillaan pitäen ylhäällä niin monta purjeenkappaletta kuin suinkin voi ja halkoen aaltoja niin että kaaret natisivat ja kokkapuu värisi! Tuuli oli kääntynyt lännemmäksi, niin että hänen oli täytynyt yöksi jäädä avoimelle merelle. Majakka oli koko ajan alahangan puolella; mutta he näkivät sen vain silloin kun kohosivat aallonpohjasta…

"Onpa tämä aika pesua, miehet!… sille, joka ei ole tottunut jahdilla purjehtimaan", sanoi hän, kun he yöllä olivat saaneet pelottavan hyökylaineen venheeseen — "mutta onhan meillä korea kynttilä valaisemassa tuolla rannempana… sinne me emme nyt lähde hyvästäkään maksusta!"

Pian kuitenkin huomattiin, että sinne heidän täytyi.

Myrsky ei enää ollut pelkkää myrskyä, ja tuuli käännähti suoraan länteen! Suora merituuli ja ulapan aallot! Mikään ei auttanut, ja meren valkoisena vaahdotessa lähdettiin yön pimeydessä maata kohti…

"Suoraan päin majakkaa, pojat!" sanoi hän kuivasti. "Se tuntuu nyt niin leppoiselta, kun se puhaltaa takaapäin. Se lurjus tietää, mikä meitä edessä odottaa" — lisäsi hän itsekseen mutisten ja silmäten kohti rannikkoa.

"… Kuulehan Anders!" sanoi hän jokseenkin rauhallisena vanhalle päällikölle, joka seisoi hänen vieressään peräsinpuun luona, — "länsituuli oli avuksi Aa-vuonolaisten sillisuluille… ne selviytyvät nyt mainiosti!"

"Ky-yllä… ne selviytyvät!" arveli Anders omituisesti korostaen sanojansa.

Musta yö, pilviäpiirtävät aallot, korvissa merensavu ja vinkuna ja edessä — ikäänkuin esiinsukeltava synkeä, ahdistava aavistus — jokin välkkyvä, valkohampainen, kulmikas, tumma reuna…