Ilma tyyni ja iltapäiväauringon paistetta yllä märkäin karien — ei sadepisaraakaan enää. Aivan kuin olisi yht'äkkiä tullut jokin juhlapäivä!
Rejer näki naisväen soutaman venheen suuntautuvan sitä rantaa kohti, jossa hänen venhekuntansa oleili. Meluten ja toistaan tyrkkien ne menivät halki saaren vastarannan lahdelle, jossa oli muutamia isompia aluksia ankkurissa. Vain kalanperkaajatar jäi hetkiseksi toisten jälkeen ja tuli Rejerin luo puoleksi maihin vedetyn venheen ääreen.
"Kuulehan, Aa-vuonolainen", alkoi hän äkkinäisin nykäyksin, "tänä iltana tanssitaan sillin tuliaisia! Saavuthan sinäkin?" Hän asettui aivan kokan viereen, ja katse liukui nopeasti pitkin venhettä, ikäänkuin hän olisi halunnut heti saada selon kaikesta, mitä siinä oli, pysähtyi hetkiseksi arkkuun, jonka avain oli lukossa, ja kääntyi sitten Rejeriin:
"Tuota paksua hopeaketjua, joka riippuu liiveissäsi, käytätkö sitä venheen kiinnittämiseen — vetoköytenä?" alkoi hän kiusotellen. "Annahan minun koetella sitä!"
Hän ihaili sitä erinomaisesti, antaen sen kerran toisensa jälkeen liukua sormiensa välitse, joissa pitkin ulkopintaa näkyi valkoinen arpi, luultavasti perkausveitsen jäljeltä.
"Niin, kun ollaan rikkaita", hän huokasi, "niin käydään naisten koruissa; — minä saan kantaa vääntöveistäni purjenuorassa!" Rejer huomasi, että hänen kaulaansa tosiaan kiersi nuora, joka katosi isonhuivin peittoon. Kun Rejer jatkoi itsepintaisesti vaitioloa, keskeytti hän äkkiä ja kysyi: "Oletko perämiestä nähnyt?"
"En."
"Hän on skudesnäsiläisessä Pontevassa. Teit hyvin, kun autoit häntä — minä en luullut, että se kävisi sinulta niin sukkelasti."
"Ky—yllä, Aa-vuonolla!"
"Hänen nimensä on Lind, hän on toinen perämies… Vai niin, etkö ole nähnyt häntä?" Hän nauroi ivallisesti: "Häntä katsomaan ne kyllä juoksevat kaikki tytöt Matruusilahteen tänä päivänä. — Niin, en minä tietenkään!"