Ei, sen Rejer hyvin ymmärsi.
"Mutta hänpä onkin paras tanssija Bergenin koko lankulla, vaikka sinne tulee merimiehiä koko maailmasta!"
Rejer myönsi väitteen oikeaksi jonkinlaisin kokenein ilmein, vaikka hänen käsityksensä "lankusta" olikin sangen epämääräinen.
Perkaajatar istuutui kallistuneen venheen reunalle ja jatkoi: "Jos sinä menet häntä käskemään, niin hän tulee aittaan tänä iltana, sillä sinähän autoit häntä!… Siinä oli monta hänen kimpussaan, minä en voinut käsivartta liikuttaa seuraavana päivänä, vain siitä syystä, että pidin niitä loitolla." — Hän teki havainnollistavan liikkeen laihalla käsivarrellaan ja jatkoi päätään heiluttaen: "Sillä vaikka olenkin vain köyhä tyttö, on minussa sen verran kunniaa, etten tee niinkuin toiset ja lähde häntä tanssiin kutsumaan. Minun puolestani hän saa tehdä, mitä tahtoo, en minä hänestä välitä. Voit varsin kernaasti sanoa senkin hänelle. Kauppa-apulaisen suhteen hän saa olla levollinen; minä en tanssi yhtäkään tanssia hänen kanssaan!"
Rejerin kasvojenilme oli mitä vakavin; hän piti suuressa määrin itseään imartelevana, että perkaajatyttö noin uskoi hänelle asioitaan, niin, hän tunsi kerrassaan sydänseutujensa pehmenevän havaitessaan, miten oikein hänet oli ymmärretty. Hän nyökkäsi luoden myöntävän, merkitsevän katseen kohti Matruusilahden mastonneniä ja kysyi sitten matalin, tutunomaisin äänin, niinkuin henkilö, jonka jo sopii käyttää ystävän oikeuksia:
"Minkä tähden sinä olet niin vihainen kauppa-apulaiselle — mitä hän on sinulle tehnyt?"
"Tehnyt minulle? Hän?" Hän lensi seisomaan kuin raketti. "Oh, hän luulee vain voivansa polkea minut jalkoihinsa kuin sillinsisälmykset! Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi Kirsti Brislingille niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat — sille sinipuseroiselle, joka tanssii niin rehevästi — että minä olen joka huutokaupassa Bukkevuonon ja Smörshavnin välillä!… Silloin tulisi hänen hienoudessaan pitää itseään liian hyvänä minunlaiseni kanssa tanssimaan eikä panna niin pahakseen, jos minä hiukan pyörin jonkin perämiehen kanssa, jota hän ei siedä."
Siinä oli ilmeleikkiä, olkapäiden, käsivarsien ja koko ruumiin eleilyä ja liikehtimistä…
Sillä aikaa kun reipaskatseiset silmät ja nopea kieli keksivät yhä uusia katkeroitumisen ilmauksia, kiroili Rejer sydämessään sitä kysymystä, jonka oli tullut tehneeksi ja joka oli kokonaan häirinnyt heidän alkamansa miellyttävän kanssapuheen. Hän koki tyynnyttää vierastaan lausumalla yhtä lämpöiset kuin itsetietoisetkin sanat:
"No, antaa hänen vain tulla; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet kurissa pidämme!"