"Vararikontekijä!… Vararikontekijä!" toisteli Rejer pilkaten itsekseen käyskellessään edestakaisin pimeässä. "Vararikontekijä!" Hän muutti ainoan kymmenriksisensä siihen osastoon, jossa sadanriksin seteli oli ollut, ja meni sitä tehdessään lähemmäksi valoa — ei haitannut, vaikka ihmiset uskoisivatkin siellä olevan useampia satoja riksejä. Ja jos hän ei ollutkaan kelvollinen, niin ainakin hän aikoi pian näyttää, että hänestä sellainen tulee! Hän suoristi niskaansa kuin leijona.
Huudot ja äkkiä alkanut naisväen kovaääninen keskustelu ilmaisivat, että viimeinen kantamus vihdoinkin oli saatu alukseen ja että päivän työ oli lopussa. Ryhmittäin riensi väki pois laiturilta, kulkien rantaa pitkin eräälle venhehuoneelle, josta näkyi valoa. Siellä tarjoiltiin kahvia.
Rejer kulki kiireesti jäljessä. Sydän jyskytti kurkussa, sillä Stiina käveli yksinään vähän matkaa hänen edellään. Hänen kärsimänsä karkean loukkauksen herättämä tunne paisui Rejerissä. Häntä, köyhää ja turvatonta, jonka oli ansaittava elatuksensa, saivat kaikki häväistä. Eikä hänellä ollut ketään puoltajaa… Oli sentään yksi!
Seuraavassa silmänräpäyksessä Rejer jo oli hänen vieressään — niin äkkiä, että hän katsahti ihmeissään tulijaan. Kasvoissa näkyi vielä kiihtymyksen ja kyynelten jälkiä. Miten kaunis hän olikaan!
"Sti… Stiina!" puhkesi Rejer puhumaan. "Kas tuossa — tuossa — ota vitjat, kuuletko!… Niin, niin — kuulehan — ota vain ne! — Älä sure! Minä olen ajatellut sinua koko ajan sitten viimeisen — kesken sillinpyynnin — vain sitä, etten ole saanut sanoa hyvästi — — ja sitten minä ajattelin, olisitko vielä täällä. Et voi uskoa, kuinka pelkäsin, että olisit jo poissa! Kukaan ei ole sellainen kuin sinä — ei kukaan muu tyttö! Sinun laistasi ei ole koko maailmassa! Minä tuntisin sinut heti kuinka pitkän matkan päähän hyvänsä, vain vartalosta! Ja miten keveästi sinä astelet — — samoin kuin tanssitkin!…
"Näetkös, minä olen Rejer Jansen Juhl; Jan Juhl Aa-vuonolta on isäni. Saat uskoa, että Hammernäsin perillinen — ja näetkös, se olen minä, se — hän voi saada kenen hyvänsä paikkakunnalta. Mutta — minä olen lähtenyt sillinpyyntiin haluni mukaan, vastoin tapoja ja tottumuksia, niin että Rejer Juhlissa on miestä ottamaan vaimokseen kenen hyväksi näkee, vaikka koko paikkakunta kiljuisi kurkkunsa vialle! Minä viisi välitän, vaikka nimittäisivätkin sinua Mustaksi Stiinaksi ja tattariksi! Tehkööt, miten heitä miellyttää… se ei haittaa mitään… ei vähääkään, jos vain lähdet mukanani Hammernäsiin… sillä muuten minä en välitä enää mistään… ilman sinua on nyt joka paikassa mahdotonta!"
Stiina oli levittänyt molemmat silmänsä ja tuijotti häneen; koko hänen hoilakka vartalonsa teki torjuvan liikkeen.
"Kenenkään ei pidä sanoa minusta Frederiksenille, että minä olen teille antanut mitään aihetta — enempää Teille kuin kauppa-apulaiselle tai aliperämiehellekään — kun Frederiksen pääsee jälleen vapaaksi! Hän istuu vain eräästä puukotuksesta vankilassa. Mutta hän on minun armaani Jumalan ja kunniani nimessä! Hän joutui vankeuteen kahdeksi vuodeksi, kun puukotuksesta tuli ruumiinvika, ja syksyllä hän on istunut täyden määrän."
"Minä ajattelen Teidän hyväänne, Juhl", hän alkoi nyyhkyttää, "tämän tarjouksen jälkeen… ja noiden kauniiden hopeavitjainkin vuoksi, niin että sanon Teille ja varotan… sillä hänellä on heti puukko valmiina, kun suuttuu. Niin että kyllä Te nyt itsekin voitte ymmärtää, ettei meidän kesken naimisiinmenosta mitään tule, ei mitään!" Samassa hän sujutteli hopeavitjat varovasti taskuunsa.
Rejer tunsi saaneensa iskun — päähän, otsaan vai rintaanko, sitä hän ei tietänyt. Hän seisoi vain suu puoliavoinna tuijotellen soukkaa, lanteetonta tyttöä, joka jutteli ja nyyhki pimeässä ja milloin näytti horjuvan, milloin taas oheni langaksi hänen silmissään.