"Tahtoisinpa tietää, monesko päivä tänään on… Maaliskuun kuudestoista!…" Jos hän milloinkaan tekisi mitään maaliskuun kuudentenatoista, niin saisivat hänet palotella.
Huh, millainen päivä! Sata riksiä tiessään! Kellonvitjat… nekin tiessään! Hän kai ne saa, se vankilassa istuja, komeillakseen niillä, kun pääsee irralleen! Oli sekin laitaa! Tanssia ja seurustella kuritushuonevangin morsiamen kanssa — kuka tiesi, vaikka morsiankin olisi siellä istunut…
Huhuja! Kukapa sellaisten huhujen antaisi itseään pelottaa!
Hän ei saattanut enää turvautua ahtaaseen, ummehtuneeseen tupaan, jossa he asustivat, vaan kuljeksi aamunkoittoon asti niitten joukossa, jotka olivat aikeissa lähteä merelle. Perkaajattaren aiheuttama pettymys siten hiukan hälveni.
Seuraavana päivänä kaikki odottivat äärimmäisen jännittyneinä verkkovenheitten paluuta pyyntipaikalta, jonne oli kolmen neljän tunnin soutumatka.
Rejer kävi varmaan sata kertaa saaren ulkosivulla tähyämässä tulijoita vaaleansinisin, terävin lokinsilmin. Sieltä hän tahtomattaan kulkeutui sille kohdalle salmea, missä hänen omat pyydyksensä olivat olleet. Synkkänä hän tuijotti öljymäisiä sillinlimatäpliä, joita vielä kellui vedenpinnassa. Joukko maihin heitettyjä pikkusillejä, meritähtiä ja seidin jäännöksiä makasi kohvettuneena leväin ja maneettien seassa rannalla; siellä täällä näkyi puoleksi mädäntynyt nahkiainen.
Kaikkien noiden haisevain jäännösten katseleminen sopi siihen mielialaan, jonka vallassa hän nyt oli. Verkossa leikkivä, kiiltävä, välkkyvä, hohtava hopeameri oli hänen syttyneessä, herkkäliikkeisessä mielikuvituksessaan ulottunut kauas tuon huojuvan verkkoseinän tuolle puolen, tulevaisuuteen, jossa tarvitsi vain haavilla ammentaa rikkautta, harjottaa suurviljelystä, kohottaa entiselleen Hammarnäs ja kaikki siitä myydyt viisineljättä taloa ja karjakartanoa.
Sillikö olisi painunut merten kerrassaan? Juuri kun hän oli päässyt sitä likelle? Mahdotonta!
Mutta kaikki nuo rannalla olevat mädäntyneet jäännökset puhuivat koko ajan aivan toista — että se oli mahdollista, että sen täytyi olla mahdollista! Hän tunsi sen onnettomana aavistuksena, tuskana — sisimmässä tietoisuudessaan hän tunsi, etteivät eiliset venhemiehet olleet suotta huutaneet noita sanoja.
Jos verkkomiehet saapuisivat sillisaaliineen, niin hän hämmästyisi pahanpäiväisesti, hämmästyisi yhtä ankarasti kuin jos yht'äkkiä näkisi Hammernäsin uudessa kunnossa, uusine rakennuksineen, uusine venhehuoneineen ja kalastusvehkeineen.