Verkkovenheet tulivat pitkänä souturivinä; niiden laidat olivat korkealla ja ruskeat verkot kasaan käärittyinä keulassa ja venheiden keskiosassa.
Siinä saapui venheitä sadoittain, hiljaista soutuvauhtia, aivan kuin ruumissaatto, mukanaan raskain lasti, mikä aluksessa koskaan voi olla — pettyneet toiveet.
Verkot olivat olleet tyhjiä kuin seulat. Ei yhtään seitiä, ei ainoatakaan valasta eikä lintua missään näkyvissä. Meri autio ja musta, ei elonmerkkiä! Mitä he olivat saaneet läheltä rantaa, se oli vain pieni sillisäie, jonka Ruijan seiti oli erottanut suuresta merta uivasta parvesta.
Silli oli poissa — se oli kenties lähtenyt pohjoiseen, Kinniin päin…
Kesken kaikkea tätä hän sai erään venheen tullessa kirjeen äidiltänsä. Se oli kierrellyt pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin se rasvaisena, likaisena ja suomuisena vihdoin tuli perille. Hänen sydämensä jyskytti, niin että hänen oli vaikea lukea tarkkaavaisesti.
"Näenkö minä sinua enää milloinkaan tässä elämässä, Rejer?" Niin oli äiti kirjeeseen merkinnyt yhden syvimpiä huokauksiaan.
"Näenkö enää? — Liiankin pian!" puhkesi Rejer puhumaan ja vaipui samassa omiin mietteisiinsä katseen liukuessa rivejä pitkin tylsänä ja tarkkaamattomana. Äkkiä se pysähtyi — hänen sisarensa oli ottanut kihlat Haarstadilta! Rejer luki asian yhä uudelleen ja jatkoi sitten tarkkaavaisena: "Se oli Ottilian puolelta uhraus, sillä Haarstadhan on vanha mies eikä minkään näköinen, mutta kuten tiedät on hän kosinut jo ennen, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, ja hyville päivillehän me siinä pääsemme, sekä Ottilia että minä, kun ei ole yhtään lapsia — ja sinäkin olet autettu, saat pitää Hammernäsin. Meidän on mielestäni oltava ikuisesti kiitollisia ymmärtäväiselle sisarellesi, Rejer! Hän on pelastanut talon!"
Rejer sujutti kirjeen hitaasti taskuunsa.
"Haarstad! Tuo vanha, hoippapolvi koronkiskoja!" huudahti hän raivoissaan, "tuo, joka on nylkenyt koko paikkakuntaa kaiken ikänsä! Niin kauan ja paljon hän on kiskonut Hammernäsistäkin, että voi lopuksi ostaa sisaren — ja saada minut kaupantekiäisiksi!"
Kiivas veren kuohunta piti häntä kauan valveilla. Millainen joukko musertavia pettymyksiä olikaan tullut, toinen toisensa jäljessä!