Ne, jotka kuuluivat päivävuoroon, istuivat jo arkkujen kannella pukien vaatteita yllensä — toiset hyökkäsivät täysissä tamineissa, öljykangasvaatteissa ja merisaappaissa rappuja ylös. Päivänvaloa tunkeutui kaitaisena juovana ruhvin läpi, sade ruoski kattoikkunaa ja alus kallisteli kovin.
"Ottakaa kokki mukaan prammiraa'alle — kiiruhtakaa!" huuteli puosmanni alas läpi ruhvin. Rejer sivalsi silmänräpäyksessä kengät jalkaansa.
Kannella oli työ täydessä vauhdissaan, ja huutotorvesta kaikui toinen komentosana toisensa jälkeen. Prassatut purjeet läiskivät sadekuurojen sattuessa raskain vihaisin iskuin vasten mastoja, ja köysistössä vikisi, ulvoi, vinkui ja kitisi.
"Prammijalus ja jiikitouvi selviksi!" Rejer lähti kohta kiipeämään. Vaikka hän olikin ollut jo ennen märssyn alla, ei hän sittenkään tuntenut lainkaan olevansa kotonaan taipuilevissa köysitikapuissa. Hitaasti ja varovasti siinä liikuttiin ylöspäin, puoliksi mahallaan, tarttumalla kiinni kynsin hampain ja liukumalla kuin hummeri. Nähdessään jungmannien ehtivän hänen ohitseen hän turhaan yritti pitkäin käsivarsiensa ja jalkainsa avulla sivuuttaa kaksi väylinginväliä kerralla. Puttinkivantin luona märssyn alla, missä tikapuut taipuivat taaksepäin, hän pysähtyi arvelemaan, mutta keksi samassa märssyyn johtavan koiranveräjän ja turvautui heti siihen. Saalinginsarveen ehdittyään hän taas pysähtyi hetkiseksi, aivan kuin olisi haeskellut uutta pelastavaa aukkoa, mutta jatkoi sitten matkaansa kilpikonnan tapaan tarttuen vanttiin kerran toisensa jälkeen, ensin jaloin, sitten käsin.
Hetkisen kuluttua hän seisoi perttinuoralla isoprammiraa'an alla tuulen soitellessa hänen purjekangashousujansa ja tummanharmaan, vihertävän veden keinutellessa, niin että siellä ylhäällä saattoi pää mennä ihan sekaisin. Hän oli aivan hämmennyksissään. Alhaalta kuului komentosanoja, mutta häntä pyörrytti vain yhä enemmän — toistuva "hei, hilaa!" kuului kuin ääni jostakin toisesta maailmasta, ja taklaus ulvoi ja vinkui kilvan sen kanssa.
"Mikä sinua vaivaa, kokki?" kysyi jungmanni, joka oli etäämpänä nokalla.
"Ei mikään", vastasi Rejer lyhyeen, ja samassa hän tuli jälleen silmänneeksi merta, jonka yläpuolella he vaappuivat.
Mutta että häntä jokin vaivasi, sen havaitsi nyt hänen toisella puolellaan oleva toveri, ruotsalainen; hän näet huusi minkä jaksoi:
"Ei tuuleen päin! Ei tuuleen päin, senkin pitkä roikale!… Ei luovata… ei luovata! Kuuletko… sillä tärvelet purjeen!"
Mutta Rejer, joka kerran toisensa jälkeen uhrasi merenhaltijoille, ei osottanut vähintäkään halua erottaa tuulen- ja tyynenpuolta toisistaan tai ylipäänsä käyttäytyä puolueellisesti kumpaakaan kohtaan. Oli vain yksi seikka tarpeellinen — hän tunsi sen — nimittäin pysytellä raakapuulla riippumassa ja pelastaa henkensä, kävi miten kävi.