Rejer tunsi, kuinka tytär, joka oli innokkaasti puhdistavinaan vohvelirautoja, salaa katseli häntä tutkivasti isän pitäessä tutkintoa.
"Eikö niin, ystäväni?"
Kysymyksessä ei ollut jänis eikä kaniini, vaan pyöreäpäinen, kapeakasvoinen ja järeäleukainen viekas koira, vieläpä lisäksi sellainen, joka laittautui puremaan. Tytär muistutti häntä, oli vain sievä nuoltu penikka hänen rinnallaan. No niin, saattoipa sattua, että he löysivät edestään sen, jota eivät odottaneetkaan.
"… ja kotiin ei uskalleta kirjottaa, ystäväiseni!"
"Ei uskalleta?" puhkesi Rejer puhumaan.
"Hakataan mieluummin puita ja ollaan yövahtina ja tehdään yöstä päivä vieraassa kaupungissa…"
"Ellette tarvitse minua, tykkimies Rördam, niin hyvästi!" laukaisi Rejer samassa äkkiä nielaisten viimeisen suupalan. Hän tempasi lakkinsa, nousi ja tarttui jo keittiön ovenkahvaan, kun tykkimies alkoi innokkaasti viittailla kädellään.
"Ei, ei, ei ystäväiseni, ystäväiseni, ei se ollut tarkotuksena, ei se ollut tarkotuksena. Istu, istu, istuhan!… Päinvastoin — ajattelin vain sanoa, hm… Erittäin sievää — siistiä nuorelta mieheltä, jos suorittaa perämiestutkintonsa kaikesta huolimatta! Huonommin voisi tehdä. No, no, istuhan nyt… Ole hyvä, onhan siinä hyviä rinkilöitä…"
Rejer ei halunnut niitä ollenkaan.
"Tarjoahan hänelle sinä Saara!"