"Se oli nyt se korea luutnantti Engelskjön, jonka kanssa hän oli salakihloissa. Mutta se toinen, joka oli makuulla ja nukkuikin jo, hänenpä ei tarvinnutkaan itkeä, sillä hän osasi punoa paulansa niin kavalasti ja kauniisti, että kun aika oli tullut, niin Nella-neiti matkusti Kööpenhaminaan, ja sillaikaa luutnantti ja sisar viettivät häitään Kjaekstadissa!… Kyllä Nella-neiti vielä Anna Wahlin muistaa, hänhän peitteli hänet rekeenkin ja antoi hoffmannintippoja… Hän itki niin, ettei mitään tajunnut. Ja itkihän se Annakin, niin että olisi teelusikan saanut kyyneleitä täyteen, mutta hänen täytyi lukea pisarat, kuten uskollisen palvelijan ainakin — kolmekymmentä kappaletta. Nellaneiti otti ne silmät ummessa. Hyvästi Anna, hän sanoi, äläkä kerro kenellekään, mitä tiedät.

"Mutta Kjaekstadissa ei sen koommin ollut enää iloista päivää, sillä hän ei ollutkaan niin suloinen kuin miltä näytti, luutnantti nimittäin. Kyllähän sitä vanha palvelija tietäisi paljonkin kertoa kokemuksistaan, ja hyvät päiväthän minulla oli, en minä heistä muuta sano. Oli totisesti! Mutta sittenkin tekee mieli muuttaa olentoansa ja saada jalat oman pöydän alle. Vaimoväki ei ole sen kummempaa, ja niin sitä lennetään siihen… Wahlilla sillä oli viinikauppa, eikä hän suuria juonutkaan niihin aikoihin, ja hyvissä varoissa hän oli. Mutta sitten kaikki paheni ajanmittaan, ja kun hän kuoli, oli kaikki mennyt putipuhtaaksi niin että Anna sai tarttua myymäkoriinsa…

"Ja tuolla alhaalla mäenkäänteessä minä nyt olen istunut kolmetoista vuotta maaliskuuhun mentäessä. Mutta minä kiitän Jumalaa hyvästä vuoteestani!… Ja nyt teidän pitää odottaa ja juoda kuppi kahvia vanhan Wahlin matamin kanssa!"

Jutellessaan Walla kävi yhä tulvahtelevammaksi. Hänen pyöreät, kalpeanharmaat kasvonsa, joita harmaat hiussuortuvat ympäröivät, pieni lihava nenänystyrä, suurempi, pyöreä leukanystyrä ja kaksi sitäkin suurempaa pyöreätä poskea loistivat, samalla kun hänen säilyneet kulmahampaansa ikäänkuin vahvistelivat puhuttua ja pää nyökkyi kuin mursun.

"… Ja sitten minä kuulin teidän niin järkevästi sopineen tykkimiehen kanssa, Juhl-kulta!

"Vanha Haupitsi ja minä, me olemme tämän kaupungin lapsia kumpainenkin. Niin, aika kuluu. Hohhoi! Siinä hän nyt astelee niin kopeana ja äkäisenä yhdellä jalalla — mutta oli hänellä kaksikin, vieläpä oikein reipas pari olikin ennen vanhaan; eikä silloin tanssisalissa kukaan niin riehunut kuin hän… Hohhoi! Kun hän ensi kerran palasi kuninkaan Kööpenhaminasta, niin jungmanni hän silloin oli. Voipa sattua silloin, ettei Anna Ludvigsenin tarvinnut katsoa kahta kertaa jälkeensä saadakseen hänet kintereilleen. Pystyssä hän piti päätänsä, eikä tyttären niska ole sen notkeampi. Kunniallisiahan sitä oltiin minun nuoruuteni aikana, Juhl-kulta — mutta niin kireitä kuin Saara Rördam!…

"Ei miesväki ennen naimisiinmenoansa pidä koskaan sellaisesta itsepintaisuudesta. Eivät he halua vetää orjantappurapensasta kotiinsa — sillä jos niissä onkin paljon ruusuja nuoruudessa, niin lopulta jää sittenkin vain risuja ja okaita, luvalla sanoen!"

Vanha Walla istui siinä sukkasillaan lämmitellen jalkojansa uunin edessä. Hän oli sytyttänyt liitupiippunsa ja nautti nyt olemassaolosta vaivalloisen talvipäivän mentyä. Se lämpö, joka leikki ja leimusi pesänsuussa hänen siinä savutellessaan ja mietiskellessään, oli hänen elämänsä vähäinen aurinko.

Kun Rejer kahvituksen jälkeen kiitti ja palasi huoneeseensa, vihelteli hän hiljakseen, ennenkuin istuutui kirjansa ääreen…

Merkillistä, miten kohtelias Walla oli tänä iltana! Luutnantti
Albrechtsenin puhelu oli varmaan häneen tehonnut.